“Ei mitään tekemistä”

0

– Ei ole mitään tekemistä, esikoinen sanoo venyttäen vokaaleita ja valuen samalla alas sohvalta.

Samanikäinen kaveri näyttää myös tylsistyneeltä. Pojat kyselevät toiveikkaina, voisinkohan luvata heille pienen hetken ruutujen parissa. Kieltäydyn antamasta ruutuja, mikä saa aikaan vastalauseiden ryöpyn. Yritän suhtautua siihen stooalaisen tyynesti, mutta huomaan turhautuvani ja kieltäydyn edelleen antamasta heille valmiita vaihtoehtoja. Päivästä riippuen pojat katoavat touhuihinsa vartin tai viimeistään tunnin kuluttua.

Tiedän kokemuksesta, että jos lapsille alkaa tarjota ohjelmapalveluja, niitä saa tarjota ajan. Siksi olen pistänyt lapun luukulle ja päättänyt, etten ala ideoimaan tekemistä 5- ja 7-vuotiaille lapsilleni vaan paimennan heidät keksimään tekemisensä itse. Ohjelmatoimiston pyörittämisen ongelmana on jatkuvan työn lisäksi se, että vähintään puolet ideoista häviää heittämällä sille ruutuajalle, johon nämä Ei ole mitään tekemistä -kyselyt usein tähtäävät.

Muistelen lukeneeni jostain, että lapselle tekee hyvää tylsistyä. Jos vanhemmat aina keksivät tekemistä, lapsi ei koskaan tule itse keksineeksi mitään. Usein nämä omat ideat ovat kuitenkin ne parhaimmat ja ruokkivat lapsen luontaista mielikuvitusta. Tästä ajatuksesta haen tukea silloin, kun huomaan kypsäksi spagetiksi tekeytyneen lapsen kiemurtelevan tylsyyden tuskissa.

Olen itsekin joskus lapsena kysellyt vanhemmiltani tekemistä tylsinä hetkinä. Usein kehotus huoneen siivoamiseen tai jonkin muun kotiaskareen suorittamiseen saivat selkärangan yllättäen suoristumaan ja laittoi mielikuvitukseen vauhtia.

Ruuhkavuosia elävillä aikuisilla ongelma on oikeastaan täysin päinvastainen kuin heidän jälkikasvullaan. Tekemistä riittäisi enemmän kuin vuorokaudessa on tunteja. Päivä täyttyy päivätyön lisäksi kotitöistä, harrastuksiin viemisistä ja tietysti lasten kanssa vietetystä ajasta. Sekä isopieni koululainen että esikoululainen tarvitsevat päivittäin aikuisen syliä, kuuntelevia korvia ja esimerkiksi kaveria pelaamaan lautapelejä.

Ystäväni kanssa keskustelimme kerran kotitöistä. Jos laistaa tiskikoneen tyhjennyksestä ja keittiön siivoamisesta illalla, tietää löytävänsä saman sotkun aamulla. Työt eivät katoa tai lopu kesken, ja niiden tekemättä jättäminen johtaa niiden entistä suurempaan kasautumiseen.

Eri tehtävien priorisointi on päivittäistä tasapainoilua. Pesenkö tänään pyykkiä vai siivoanko keittiön? Jos pyykit jäävät pesemättä, keneltä perheenjäseneltä loppuvat vaatteet kaapista? Jos keittiö jää siivoamatta, onko aamupalalle astioita?

Matemaattinen ratkaisu tähän epäsuhtaiseen ongelmaan on tietysti se, että vanhempien vastuulla olevia kotitöitä jaetaan tylsistyneille lapsille. Tähän meidän perheessä pikkuhiljaa pyritäänkin.

Kirjoittaja on Laitilan Sanomien toimittaja, joka kaipaisi vuorokauteensa lisää tunteja.