Pessimistin kiitospäiväkirja

0

Kirjakaupassa oli myynnissä teos nimeltä ”365 tapaa lisätä onnea elämään”.

Onnea, onnea, onnea vaan, alkoi päässäni soida välittömästi. Sana onni yhdistyi aivoissani J.Karjalaisen biisiin, jossa ei edes puhuta onnesta, vaan siitä, miten joku on joutunut elämän mankeliin ja jaksaa silti toivotella toisille hyvää.

Tunnistin jo varhain itsessäni pessimistin. Äitini mukaan suvussamme on kaksi geenivikaa: kaljuuntuminen ja pessimistinen persoonallisuus. Kun ei kerran kaljuuntumiseen ole keksitty lääkettä, niin tuskinpa pessimismiinkään. Nuorena rakastin t-paitaa, jossa luki Hankala akka. Se oli kuin varoitus muille ikävästä luonteenlaadustani. Niinpä hakeuduin alalle, jossa pitää olla kriittinen. Toimittajathan yrittävät olla vallan vahtikoiria.

Edustan sukupolvea, jota kasvatettiin sanomalla, että itku pitkästä ilosta ja kyllä räkänokastakin mies tulee, mutta ei tyhjännaurajasta. Sanottiinhan jo vuoden 1642 Bibliassa, miten “Naurunkin pohjalla voi olla suru ja kun ilo päättyy, murhe jää”. Meitä näin asennoituvia taitaa olla aika paljon, tuskin Puolangan pessimismipäivät muuten olisi niin suosittu tapahtuma.

Voisihan tästä synkistelystä luopuakin, kun eihän sille ole mitään syytä. Yhdellä vanhalla työkaverilla oli motto, että elämä on hyvää joka päivä, kun herää. Hänen veljensä oli menehtynyt äkillisesti ja sen jälkeen hän oli päättänyt elää vain hyvää elämää. Omia sukulaisia ja ystäviäkin on lähtenyt pois. Uskon, että he vilkuttelevat pilven reunalta, että hei siellä alhaalla, nauttikaapa elämästä. Kun sitä oikein miettii, niin onhan elämä sittenkin aika kivaa. Yhdestäkään minuutista en luopuisi.

En silti sitä onnellisuuskirjaa ostanut. Se oli turhan kallis, maksoi yli yhdeksän euroa. Vesterinen lauloi radiossa, että hänellä on kolme hyvää vinkkiä, miten elää hyvä elämä, miten treenata pohkeita ja kuolla onnellisena. Mutta eipä se Vesterinen niitä vinkkejä biisissään paljastanut.

Kymmeniä kirjoja onnellisuudesta kirjoittanut psykologian emeritusprofessori Markku Ojanen on määritellyt, että onnellinen ihminen on tyytyväinen siihen, mitä hänellä juuri nyt on. Se taitaa olla totta. Mietin niitä mummoja, jotka kutovat keinutuolissaan sukkia tai kutovat räsymattoja. Eivät mummot elämäänsä kaipaa mitään ihmeellistä, riittää kun pelargonia kukkii ikkunalla ja käki kukkuu kellossa. Päätin ryhtyä sellaiseksi mummoksi. Jos joka päivä kirjoittaa, mistä on kiitollinen, onnellisuuden tunne lisääntyy, naistenlehti lupasi artikkelissaan. Niinpä ostin ruutuvihon, johon kirjoittaa.

Seuraavana aamuna oikean jalan akillesjänne huusi hoosiannaa. Jalka muistutteli, miten taas oli jäänyt venyttely tekemättä pitkän kävelylenkin jälkeen. Illalla kirjoitin ruutuvihkoon, että pihalla kukkivat pionit. Yksi niistä on vaaleanpunainen ja muut valkoisia. Miten kauniina se vaaleanpunainen hohtaakaan valkoisten joukossa.

Seuraavana aamuna oli niska jumissa. Yöllä oli ollut ikkuna auki, kai jokin pieni tuulenhenkäys oli tavoittanut niskan. Kirjoitin ruutuvihkoon 1200-kiloisesta sonnista, jonka olin nähnyt työkeikalla. Sitä kirjoittaessa niskakipu katosi.

Teija Uitto

Kirjoittaja on tämän lehden päätoimittaja ja turhia pohdiskeleva keittiöfilosofi.