Rajaton vapaus

0

Inga Nuojua

Oppikouluaikani muistoihin sisältyvät erottamattomana osana aamuhartaudet. Joka ainoa aamu meidät kävelytettiin luokka kerrallaan ekaluokkalaisista kahdeksanteen ensimmäisen kerroksen ala-aulaan naama puhujapönttöön päin. Aula ei ollut iso ja oppilaita satoja. Siinä seisoimme kylki kyljessä.

Kun koulupäiviä vuodessa taisi olla 190 ja oppikouluvuosia 8, niin puolitoista tuhatta aamuhartautta tuli kuunneltua. Montaa en kyllä erikseen muista. Yhden kumminkin.

Rehtori aloitti: “Meillä jokaisella on rajaton vapaus.” Tätä lausetta seurasi taidepaussi. Sen aikana ehdin hämmästellä kuulemaani. Oma elämä kun ei vapaudelta tuntunut.

Rehtori jatkoi: “Se on rajaton siihen asti, kunnes kohtaa toisen ihmisen rajattoman vapauden.” Silloin koin ahtaudessa oivalluksen. Pelivaraa ei ollut ainakaan fyysisesti. Pyörtyjätkin saivat pehmeän tuen vierellä seisojistaan.

Henkinen pelivarakin oli 1950-luvun maailmassa niukka. Hyväksyttävyys oli yksiselitteistä ja rajat tiukat. Poikkeamisesta seurasi – jos ei rangaistus – niin ainakin henkinen painostus.

Tuon ajan suhtautumistavoissa oli todella korjaamisen varaa. Vaikka lapsi ei niitä osannut hahmottaa eikä yksilöidä, hän koki ne ilmapiirin ahdistavuutena.

Pikkuhiljaa julkinen keskustelu muutti asenteita. Moni muutos siirtyi lainsäädäntöönkin. Henkinen ilmapiiri avartui. Erilaisuudesta tuli hyväksyttävämpää.

Mutta missä kulkee raja? Ollaanko individualismissa saavuttamassa ääripiste? Ainakin joidenkin yksilöiden kohdalla lienee jo nyt niin käynyt.

Erakkona ihminen voi toteuttaa itseään haluamallaan tavalla aiheuttamatta sietämistä muille, mutta kanssakäymisissä muiden kanssa pelisäännöt ovat tarpeen. Useimmat meistä elävät samaan aikaan lukuisissa, erilaisissa yhteisöverkostoissa. Silloin se rajaton vapaus on varsin rajoittunutta.

Havainto omalta työuraltani koulumaailmasta kertoo paljon tapahtuneesta muutoksesta. Työurani alkupuolella vastatulleelle nuorelle opelle lykättiin neljänkymmenen oppilaan murrosikäisten joukko valvontaluokaksi. Silti ei koko lukuvuoden aikana ollut tarvetta kuin kerran ottaa yhteyttä oppilaan kotiin. Syy oli nykymaailmassa harvinainen – oppilaan arkuus.

Urani loppupuolella luokkakoot olivat puolittuneet, mutta ongelmat moninkertaistuneet ja mutkistuneet. Joka ryhmässä oli vähintään kolme itsensä toteuttajaa, jotka eivät rajoituksista olleet kuulleetkaan. Heidän kohdallaan yhteys kotiin ei aina vienyt asiaa toivottuun suuntaan.

Tietty määrä rajojen ryskäämistä kuuluu nuoruuteen, mutta olen ollut havaitsevinani, että tällaisia yksilöitä on enenevässä määrin nykyään aikuisväestössäkin – päätöksenteon huippua myöten.

Vanhanaikaista tai ei, mutta mitä toivotte ihmisten tekevän teille, tehkää samoin heille.

Kirjoittaja on eläkkeelle jäänyt biologi, joka on kotoisin Laitilasta.