Vehmaan kirkossa karjahtelee leijona

0
Hanna Pishro esittelee holveja ylhäältä käsin.

Ossi Nyström

Vehmaan kirkkosalin sisäänkäynnin vieressä olevalla seinustalla on syvennys, johon on sovitettu 600-vuotta vanha vihkivesiastia.

– Se on kemiöläistä kalkkikiveä, kanttori Hanna Pishro kertoo.

Kirkon vanhin esine on kuitenkin 1300-luvulla valmistettu krusifiksi.

– Sitä pidetään Taivassalon kirkon ja Raision kirkon krusifiksien esikuvana, eli se on ollut ennen kuin ne on tehty. Krusifiksi on päätynyt nykyiselle paikalleen monien vaiheiden kautta – välillä kadoksissakin olleen ristin on restauroinut Jussi Vikainen vuonna 1939.

Kirkko itsessään on valmistunut nykyiseen muotoonsa 1400-luvulla.

– Ilmeisesti tämä kirkko nykyisine holvauksineen on valmistunut 1400-luvulla, mutta 1200–1300 -luvulla täällä on jo ilmeisesti ollut jonkinlainen kirkko. 1370-luvulla paavi Gregorius on antanut määräyksen rahoittaa aneilla kirkon holvien rakentamista. Voi olla, että kirkkoa onkin rakennettu useammassa eri otteessa pitkän ajan kuluessa. 1447 lähtien Vehmaan kirkko mainitaan pyhän Margareetan pyhättönä.

Tarun mukaan Margareetta oli 200-luvulla elänyt papintytär, joka monien vaiheiden jälkeen joutui lohikäärmeen muodon ottaneen Saatanan nielemäksi. Margareetta lannisti paholaisen ristisauvallaan, mutta joutui lopulta kuitenkin mestatuksi, jolloin hänestä tuli marttyyri ja pyhimys.

Väritykseltään kirkko lienee ollut alunperin punavihreä, nykyinen vaalea ilme on peräisin 1840-luvulta.

– 1995 täällä tehtiin viimeisintä restaurointia ja oli arkeologisia kaivauksiakin. Silloin pyrittiin ottamaan näitä alkuperäisiä värejä joistain paikoin esille. Asehuoneen katossa esimerkiksi on joitain pieniä kohtia, joissa on vihkiristejä otettu esille. Urkuparven seinästä näkyy tiiliseinää.

Yksi kirkon näyttävimmistä esineistä on Rehbinderin suvun vaakuna, joka Pishron mukaan on lahjoitettu kirkolle vuonna 1705 Nuhjalan kartanon omistajan vapaaherra Bernhard Rehbinderin kuoleman jälkeen. Alttaritauluna toimiva Hilkka Toivolan lasimaalaus on huomattavasti uudempaa perua.

– Juuri oli Virtasen Askon 85-vuotissyntymäpäivät ja hän näytti siellä sellaisen kuvan 1950-luvulta, missä ei vielä ollut näitä 1974 tulleita lasimaalauksia. Silloin tässä oli sellainen yksinkertainen iso risti ja kirkkaat ikkunat. Se oli myös aika hieno.

Lasimaalaukseen sisältyy monenlaista symboliikkaa.

– Siellä on pyhä Margareetta miekka kädesssään, ylhäällä on ylösnousemuksen aurinko, kalastajia ja kalatkin siellä näkyvät. Sitten on ehtoollismalja ja leipä, tuossa on Pyhän Hengen kyyhkynen ja tuolla on jyviä, eli sanan siemeniä.

Alttarin edustalla oleva kastemalja on vihkivesiastian tavoin kemiöläistä kalkkikiveä 1400-luvulta.

– Tämä jalusta on itseasiassa vielä vanhempi. Tämä on gotlantilaista kiveä 1300-luvulta.

Alttarin läheltä löytyy myös salaperäinen luukku, joka johtaa salaperäiseen käytävään.

– 1990-luvulla se tutkittiin, jolloin selvisi, että käytävä johtaa kirkon aitaan. Sellaista legendaa kerrotaan, että joskus ammoisina aikoina täältä on käyty varastamassa ehtoolliskalkki, ja se on viety Ullanvuorelle asti, mistä se on saatu kiinni. Aikaisemmin ajateltiin, että käytävä menee varmaan sinne saakka monta kilometriä.

Kirkon alta löytyy jännittäviä asioita, mutta niin löytyy kirkon yltäkin. Holvien päälle johtava reitti alkaa omituisilla tikkailla, joissa jokaiselle askelmalle mahtuu vain yksi jalkaterä.

– Ensin ihmettelin, että mitkä tuommoiset ovat, onko se joku vanha jalkapuu, Pishro naurahtaa.

Vaikka periaatteessa onkin aika oletettavaa, että holvien kääntöpuoli muodostuu kumpumaisista palloista, onnistuu välikaton taikamaailma silti yllättämään.

– Tässä näkyy, että peräkkäin on viisi holvia. Keskilaiva on korkeampi, sitten nämä sivut ovat matalammat. Tuossa laatikossa on urkujen sähkömoottori.

Itse uruissa huomio kiinnittyy erikoiseen mittariin. Kun Pishro laittaa mittariin liittyvän ominaisuuden päälle ja alkaa soittaa, mittarin lukema kasvaa, ja ääni ikäänkuin paisuu paisumistaan, kunnes aluksi hiljaisella ollut volyymi on kasvanut varsin voimakkaaksi.

– Tämä paisutin on sellainen harvinaisuus Vehmaalla. Poljinta edestakaisin veivaamalla äänen voimakkuutta saa muutettua kesken kappaleen, kun urut lisäävät mukaan aina vaan lisää äänikertoja. En ole kauhean monessa kirkossa nähnyt juuri tällaista. Yksi brittikanttori kutsui sitä Lion’s roariksi, leijonan karjahdukseksi.