Hiittenvuoren haudat olivat elämän merkkejä

0
Hiittenvuoren korkeimmalla huipulla on röykkiö, jonka leveys on 12,5 x 12,5 m ja korkeus 2 m. Kuva: Mari Rintala

Ossi Nyström

Kansantarina kertoo, että hiisillä on ollut Kodisjoella omistuksessaan kokonainen vuori. Kyseessä on Ison Saarnummen järven eteläpuolella sijaitseva Sääksmäen kallio, eli Hiittenvuori. Nimi tulee todennäköisesti siitä, että kallion laella sijaitsevien pronssikautisten röykkiöhautojen uskottiin olevan hiisijättiläisten asumuksista jäljelle jääneitä kiukaiden raunioita.

Kallion kaksi hiidenkiuasta eivät juuri muistuta toisiaan. Isompi on koottu pyöreistä päänkokoista kivistä, joiden alta pilkistää myös särmikkäitä ja laakeita kiviä. Viereinen röykkiö on rakennettu kauttaaltaan särmikkäistä ja laakeista kivistä lähes suorakulmaiseen muotoon.

Satakunnan museon amanuenssi Leena Koivisto arvelee, että suorakulmaisen hiidenkiukaan ulkomuoto voi selittyä osaksi sillä, että röykkiötä on yli sata vuotta sitten tutkittu ja entistetty. Kokonaan röykkiön muotoa ei kuitenkaan voine arkeologi Theodor Schvindtin entisöinnin piikkiin laittaa. Eikä Sääksmäen röykkiö ole suinkaan seudun ainoa kulmikas hiidenkiuas.

– Tiedän moniakin matalia röykkiöitä, joissa on melkein pelkästään hiekkakivilaakaa. Sitten Kirkonlaattia Sammallahdenmäellä on myös tällainen neliskulmaisen tai suorakulmaisen mallinen, toki erilainen ja isompi. Ladonnassa kuitenkin näen vähän samaa.

Koska useimmat Suomen hiidenkiukaista koostuvat pyöreistä kivistä, voisi ajatella, että laakeammat kivet ovat olleet hätävararatkaisu, johon on päädytty, kun pyöreät kivet ovat loppuneet. Asia lienee kuitenkin ollut päinvastoin.

– Ero materiaalissa on voinut syntyä siten, että kun kallion laelle on rakennettu ensimmäinen hautaröykkiö siihen on kerätty kallionlaella olleet irtolohkareet, jotka ovat olleet pääosin särmikkäitä ja laakeita, koska ne ovat syntyneet kallion lohkeilussa. Kun toinen röykkiö on rakennettu viereen, kiviä ja lohkareita on täytynyt hakea jostakin alempaa, missä on ollut rantavoimien pyöristämää ainesta tarjolla. Toinen mahdollinen arvaus on, että hautojen materiaalin eron takana on jokin kulttuurinen merkitys, Rannikkoarkeologi Tapani Tuovinen kertoo.

Mutta voisiko olla mahdollista, että molemmat röykkiöt ovat olleet alunperin ulkonäöltään samanlaisia? Ehkä suorakulmaisenkin röykkiön ulkokerroksena on aikoinaan ollut samanlaista pyöreää kiveä kuin viereisessä röykkiössä, mutta tämä “ulkokuori” on aikojen saatossa kannettu tai vieritetty pois, ja jäljelle on jäänyt vain sisäinen “arkkurakennelma”?

– Kyllä voisi. Jotkut hautaröykkiöiden tutkijat korostavat sitä, että röykkiöitä on modifioitu aikojen kuluessa. Tätä voi olla tosi vaikea osoittaa empiirisesti.

Myös Leena Koivisto korostaa, että röykkiöiden ulkomuoto on voinut ajan kuluessa muuttua.

– Emme tarkkaan tiedä onko se röykkiö ensin ollut pieni, ja onko sitä seuraavan hautauksen yhteydessä vaikka laajennettu, tai onko osa purettu ja koottu uudestaan. Näitä voidaan vain arvailla.

Schvindt ei tehnyt suorakulmaista röykkiötä koskevissa tukimuksissaan luu- tai esinelöytöjä. Muualta tehtyjen löytöjen perusteella on kuitenkin päätelty, että röykkiöissä on voinut olla useita polttohautauksia.

– Kun pronssikausi oli tuhat vuotta kestävä ajanjakso, niin samaan röykkiöön on voitu haudata satoja vuosia, tai ainakin tehdä muutama hautaus useamman sadan vuoden välein.

Röykkiöiden ulkonäköeron mahdollisesti selittävien kulttuuristen merkitysten jäljille on hankala päästä, kun jäljellä on pelkkiä toistensa päälle pinottuja kiviä. On kuitenkin arveltu, että näkyville paikoille kasatuilla vainajien asuinpaikoilla on pyritty viestittämään, että alueella asuu myös eläviä ihmisiä.

– Meillähän on ollut tämä ajatus, että sen lisäksi, että ne ovat hautapaikkoja, ne olisivat olleet jonkinlaisia nautinta-alueiden merkkejä. Ehkei ihan rajamerkeistä voi puhua, mutta joka tapauksessa ne on rakennettu isoiksi ja näyttäviksi sen vuoksi, että ne olisivat muillekin näyttämässä, että tämä on meidän aluetta, Koivisto kertoo.

Vadelmakallion lakea rajaa ratkaisematon mysteeri

Hiittenvuoren vieressä on Vadelmakallio, jonka juurella kulkee matalaa, metrin tai parin levyistä kivivallia. Vanhat ovat Kustaa Killisen mukaan pitäneet sitä hiisien kirkkoaitana. Kukaan ei tiedä, milloin tai miksi tämä Hiidenkirkoksi kutsuttu latomus on rakennettu.

– Jos se olisi vähän ylempänä, niin sitä voisi pitää puolustusrakenteena. Nyt se paikka ei tätä tulkintaa millään tavalla tue, Leena Koivisto toteaa.

Tänä päivänä Hiidenkirkosta on jäljellä vain vallin jäänteet. Theodor Schvindt kirjoittaa kuitenkin nähneensä kalliolla jotakin kivijalan tapaista 1800-luvun lopulla. Hän mainitsee myös Salusjärveen virtaavan ojan ylittävät silta-arkut, joista “kerrottiin johtaneen kivitetty tie erään notkon yli Hiidenkirkkoon”. Kansantarinan mukaan kalliolle ovat johtaneet myös kiviportaat. Jos paikalle on todella tämänkaltaisia “ehostuksia” tehty, voidaan päätellä, että ihmiset ovat pitäneet sitä suuressa arvossa.

Arkeologi A. M. Tallgren ja kielitieteilijä Mauno Koski ovat tahoillaan esittäneet, että hiisi on merkinnyt rautakaudella kylän tai pitäjän kulttipaikkaa. Kosken mukaan hiisi sijaitsi tavallisesti kylän keskeisellä paikalla kalmiston yhteydessä. Hän päättelee, että jossain vaiheessa sana alkoi tarkoittaa myös rituaaleissa annetun uhrin vastaanottajaa, eli käytännössä vainajien henkiä. Kristinuskon vaikutuksesta sana demonisoitui tarkoittamaan jättiläismäistä pahaa olentoa, joka hallitsi korpimaita ja poikkeavia maastonkohtia.

Koska kyläasutus syntyi Kodisjoelle aikaisintaan 1300-luvulla, johtunee Hiidenkirkko-nimi historiallisen ajan jättiläisuskomuksista. Valli itsessään voi silti viitata kulttipaikkaan. Lähialueilta löytyy useita enemmän tai vähemmän varteenotettavia esimerkkejä siitä, että esihistoriallisia rituaalisia tiloja on rajattu kiviaidoilla.

Kalannin Vähä-Kuuvanvuorella on Hiittenluolaksi kutsuttu valli, joka muistuttaa melkoisesti Hiidenkirkkoa. Arkeologi Jukka Luoto on arvellut molempien olleen muinaisia “temppelilinnoja”. Laitilan Seppälän Lankvuorelta löytyy kivisen aidan lisäksi kuppikivi. Tallgren on maininnut, että Seppälän varsinaisella Linnavuorella olisi aikoinaan ollut vallin suuntainen neliskanttinen kivilatomus, “kuin alttari”. Kiviaita löytyy myös Mynämäen Tursunperän Hiittiömäeltä, jonka sekä Tallgren että Koski ovat tulkinneet myöhäisrautakautiseksi kulttipaikaksi. Myös Pyhärannan Jyrkänkallion, Väliluunkallion ja Kuusiston esihistoriallisten röykkiöiden yhteydestä löytyy vallirakennelmia.

Mainituista paikoista moni sijaitsee rajalla tai sen tuntumassa.

Vadelmakallion vieressä oleva Saluksenjärvi on merkinnyt jo keskiajalla Laitilan pitäjän pohjoisinta rajakohtaa. Vähä-Kuuvanvuori on kolmen kylän rajapiste. Kuusisto on Pyhärannan ja Rauman rajan tuntumassa, Jyrkänkallion ja Väliluunkallion lähellä on Pyhärannan ja Laitilan raja.

Uskontotieteen emeritusprofessori Veikko Anttonen on esittänyt väitöskirjassaan Ihmisen ja maan rajat, että itämerensuomalaisiin kieliin omaksuttiin pronssi- ja rautakaudella rajan määritteiksi germaaniset lainasanat pyhä ja hiisi.

– Hiisi-nimet ovat sijoittuneet nimenantoaikana, erityisesti myöhäisrautakaudella, asutetun alueen keskelle, eivät syrjäseudulle eli asutuksen takamaille, jonne pyhä-nimet sijoittuvat erottamaan asutus- ja eränkäyntipiirejä toisistaan, Anttonen toteaa. Hiidenkirkko sijaitsee kuitenkin takamailla. Tämä tukee sitä käsitystä, että paikka on saanut hiisi-nimityksensä vasta historiallisella ajalla.

Lienee mahdollista, että valli liittyy esihistoriallisiin nautintarajoihin, vaikka olisikin myöhemmin nimetty muilla perusteilla. Tällöin on oletettava, että aiemmin mainitut pitäjien ja kylien rajapisteet on merkitty keskiajalla sellaisiin paikkoihin, joissa muinaisten nautintarajojen muistettiin aiemmin kulkeneen. Nämä nautinta-alueet ovat liittyneet metsästyksen ja kalastuksen lisäksi kaskiviljelyyn.

Anttosen mukaan pyhä-adjektiivilla erotetut luonnonpaikat vakiintuivat raja- ja risteyspaikkojen lisäksi hiljalleen myös rituaalisen käyttäytymisen keskuksiksi. Ehkä näin kävi myös kivisellä vallilla erotetulle rajaa merkinneelle luonnonpaikalle.

– Pidän todennäköisenä, että kivivalli liittyy rituaaliseen käyttäytymiseen: ovatko kivet aidattu kalmistoalueen merkitsijäksi ja kenties samalla uhrirituaalin erottamiseksi maaston korkeimmalle tai paljaalle lakitasanteelle erotetulle rituaaliselle tilalle, Anttonen pohtii.

Mahdollisen kalmiston on täytynyt koostua esihistoriallisista hautarakennelmista, sillä hautakuoppia ei kallioon ole ollut mahdollista kaivaa. Rautakaudella kalmistot oli tapana tehdä asutuksen yhteyteen, mutta Vadelmakalliota lähin rautakautinen asutus on tiettävästi sijainnut kilometrien päässä Vermuntilassa. Pronssikautisia röykkiöitä kalliolla on voinut olla, mutta jos valli on rakennettu niiden vuoksi, herää kysymys siitä miksi Hiittenvuoren röykkiöitä ei ole aidattu samalla tavalla? Vähä-Kuuvanvuorelta vastaava valli löytyy, mutta pronssikaudella sen paikalla lainehti meri.

Ehkä valli on sittenkin myöhempää perua? Kosken mukaan aiemmin kalmistojen yhteydessä olleet kulttipaikat alkoivat kirkollisten hautaustapojen yleistyessä vaihtua kalmistoista erillisiksi kulttipaikoiksi, joissa vainajat korvautuivat hiljalleen muilla palvonnan kohteilla. Tämä kalmistoista irtautuminen mahdollisti uusien hiisien perustamisen kylien keskusten sijaan takamaille.

Mutta miksi juuri Vadelmakallio olisi pyhitetty tällaiseksi paikaksi? Ehkä siksi, että alueelle oli muutakin asiaa. Tämä asia koski Vadelmakallion vieressä olevaa Jäniksenhuhtaa. Vähä-Kuuvanvuoren lähettyviltä löytyy vastaavasti Huhdantausta.

Huhta on havumetsien kaskiviljelymenetelmä, joka yleistyi Suomessa keskiajalla. Kustaa Vilkunan mukaan huhdan kaatoon matkattiin yleensä kaukaisille saloille, siinä missä tavalliset kasket tehtiin kylien lähettyville.

Schvindtin mainitsema silta ylitti juuri sen ojan, joka erottaa Jänishuhdan ja Vadelmakallion toisistaan. Tämä kertoo siitä, että nämä paikat ovat olleet jonkinlaisessa vuorovaikutuksessa keskenään.

Lähistöllä olleiden röykkiöiden tarjoamien kivivarantojen ansiosta Vadelmakalliolle oli mahdollista rakentaa valli, jota pystyttiin mahdollisesti hyödyntämään esimerkiksi juuri huhtaviljelyssä useilla eri tavoilla. Tästä kertoo se, että vallissa oleva haarautuma jakaa kallion ikään kuin “huoneisiin”. Vallin, sen varaan todennäköisesti rakennetun puuaidan ja kallion jyrkkien reunamien rajaamaa aluetta pystyttiin käyttämään esimerkiksi väliaikaiseen varastointiin tai lyhteiden puimiseen, mutta myös uhrirituaaleihin, joissa kokoonnuttiin pyytämään taivaan jumalalta kasvulle suotuisia sääoloja.

Oli kalliolle keskittynyt toiminta mitä tahansa, jossain vaiheessa se joka tapauksessa päättyi. Kun muisto Vadelmakallion mahdollisesta kulttipaikkaluonteesta kävi sukupolvi sukupolvelta haaleammaksi, löydettiin sekä vallille että paikan oudolle hiisi-nimelle puoliksi pakanallisen ja puoliksi kristillisen ihmisen maailmankuvaan sopiva selitys hiisi-olentoon liittyvistä uskomuksista. Kirkko -päätteen valli lienee saanut nimeensä vasta tässä vaiheessa, kun ihmiset rinnastivat Hiiden hallitsemassa korvessa sijainneen suuren kivirakennelman jo ennestään tuntemiinsa suuriin kivirakennelmiin, eli kristillisiin kirkkoihin.

Lähteet:
Anttonen, Veikko: Ihmisen ja maan rajat – ‘Pyhä’ kulttuurisena kategoriana 1996
Huurre, Matti: Kodisjoen inventointi 1963
Killinen, Kustaa: Muinaisjäännöksiä Vehmaan kihlakunnassa 1885
Koivisto, Olavi: Laitilan historia I 1969
Koski, Mauno: Itämerensuomalaisten kielten hiisi-sanue 1967
Luoto, Jukka: Muinaislinnat, milloin ja mihin tarkoitukseen?, kirjassa Muinainen Kalanti ja sen naapurit 2003
Schvindt, Theodor: Luettelo Laitilan kunnan kiinteistä muinaisjäännöksistä 1898
Tallgren, A. M.: Hajatietoja Laitilasta 1912
Tallgren, A. M.: Hiisi ja Moisio, lehdessä Virittäjä 37 1933
Vilkuna, Kustaa: Vuotuinen ajantieto 1950

JÄTÄ VASTAUS

Please enter your comment!
Please enter your name here