Leelian lepotuoli

0

Meillä oli koira, joka muistutti Pikku Kakkosen Ransua. Se harmaahapsinen karvakasa huolehti kunnostani. Ilman sitä olisin jäänyt iltaisin sohvalle. Niin sitten kävikin, kun koirasta aika jätti.

Sohvan pitovoima on voimakas. Piti taistella, että sain vääntäydyttyä kuntosalille. Salilla oli mukavaa juttuseuraa, mutta tuntui hölmöltä harppoa sisätiloissa juoksumatolla. Zumbatunnit olivat yhtä juhlaa, kuin olisi saanut takaisin teinivuodet ja päässyt koulun jumppasaliin diskoon, mutta pakko myöntää, että tanssikoreografiat ovat muuttuneet vaikeammiksi sitten John Travoltan. Kaipasin raikasta ilmaa ja metsän rauhaa.

Niinpä viime talvena hankimme uuden koiran. Kuvittelin, että kuljen sen kanssa reippaita lenkkejä. Metsäpolkuja, järvien rantoja, jalkakäytäviä ja asfalttitien reunaa. Koiramme vain on harvinaisen itsepäinen tapaus. Se ei suostu olemaan yhtään sitä, mitä haluan.

Reippailu tarkoittaa, että seisoskelemme metsäpoluilla ja ihmettelimme tuulessa heiluvia varpuja. Tienpientareilla tarkkailimme ihmisiä, autoja, pyöriä, kärpäsiä ja kaikkea muuta liikkuvaa. Koska koiranpentu on söpö, vastaantulijat haluavat rapsutella sitä ja pian se oppikin odottamaan huomionosoituksia. Nyt kun joku ilmestyy näköpiiriin, se istuutuu odottamaan tulijaa, eikä suostu liikkumaan senttiäkään.

Sports Trackerin luvut ovat niin noloja, että poistin koko ohjelman kännykästä. Ensin sadattelin mielessäni, että eihän tässä kunto kohene. Mutta ehkä sainkin elämääni juuri sen, mitä oikeasti tarvitsen. En saanut personal traineria, vaan mindfulness-koiran. Kiireisen työpäivän jälkeen haahuilemme kylillä tai luontopoluilla. Polun varressa on kyynpoikanen kerällä. Järvenrannalla ohitamme sorsat niin hitaasti ja hiljaa, etteivät ne säikähdä. En tiedä, olenko koskaan aiemmin huomannut luonnossa yhtä monta kasvilajia kuin näinä kuukausina.

Koira pysähtyy tervehtimään rollaattoriin tukeutuvaa iäkästä naista. Nainen kertoo, miten hänelläkin on ollut koira ja ettei hän nykyisin puhu enää kenenkään kanssa moneen päivään. Seuraavan kerran kun tapaamme, nainen hymyilee leveästi ja koira hypähtelee iloisesti häntä vastaan. Naisen rapsutellessa koiraa ymmärrän, miten paljon minua viisaampi karvainen otus on. Mitä merkitystä on askelilla, jos ne eivät kohtaa ketään tai mitään.

Koira on varsinainen leelian lepotuoli. Vastaantulijat pysähtyvät, rapsuttelevat koiraa ja kertovat sille, mitä kuuluu. Pieni tyttö selittää, miten häntä jännittää mennä kouluun. Mies kertoo työpaikan vaihdoksesta.

Kun ihmiset puhuvat koiralle, mietin, miten erilaisia kertomuksia kuulen toimittajana. Toimittajalle kerrotaan onnellisia tarinoita, työtön saa unelmatyöpaikan ja syövästä parantunut muuttaa Lappiin, kuten nuorena haaveili. Koiralle puhutaan yksinäisyydestä, peloista ja surusta. Koira heiluttaa häntäänsä ja nuolaisee lohduttavasti kättä.

En enää kaipaa niitä lenkkejä, kun kävelin reippaasti kuulokkeet korvilla äänikirjaa kuunnellen. Kuljen koirani perässä ja kuulen tarinoita, jotka koskettavat paljon enemmän. Koska ne ovat totta.

Teija Uitto

Kirjoittaja on Laitilan Sanomien päätoimittaja, joka harrastaa koira-mindfulnessia.