Ukko sai päähänsä muuttaa maakuntalehtemme digiversioksi. Minä tykkään lukea paperista lehteä.
Niinpä luen nykyään paikallislehdet tavallista perusteellisemmin – tekstaripalstoja myöten. Niiden lukeminen ei kyllä mielialaa nosta. Tämänkään päivän puuskahduksiin ei sisältynyt mitään rakentavaa kannanottoa, myönteisestä puhumattakaan.
Samanlainen sävy tuli vastaan netin puskaradiokeskustelussa. Keskustelun aloittaja kyllä toi aivan asiallisesti esille kokemansa, muitakin koskettavan ongelman, mutta keskustelun jatkajat aloittivat kumman räkyttämisen.
Ihan kuin tahallaan olisivat halunneet ymmärtää väärin. Ei ihme, että harva viitsii sillä foorumilla yrittää järkeviä kannanottoja.
Mikä ihmisiä vaivaa? Miksi ilkeä kommentointi tuntuu mieluisalta?
Psykologiseksi selitykseksi olen nähnyt tarjottavan, että ihmisen oma huono olo saa tämän aikaan. Rohkenen olla eri mieltä ainakin osittain.
Pinttyneestä tavasta tuntuu joidenkin kohdalla olevan kysymys. Jotkut taas tuntuvat tuolla keskustelukulttuurilla selvästi hakevan nostetta egolleen. Missä porukoissa se hierarkiassa nostaa, on toinen kysymys.
Suhtautuminen toisiin ihmisiin opitaan kotona. Näin väitän.
Pikkukattiloilla ovat hyvät korvat. He panevat merkille, kuinka vanhemmat puhuvat työkavereistaan, naapureistaan…. Asenne siirtyy lapsen maailmaan. Saa siinä sitten varhaiskasvattaja ja opettaja yrittää mallintaa toisenlaista suhtautumista.
Kiitos ja anteeksi kuuluvat kotona opittaviin sanoihin. Jos niitä ei siellä ole harjoiteltu, on kiitos kiven alla ja anteeksi pyytäminen mahdotonta myöhemmässä elämässä. Negatiivisenkin palautteen voi antaa monella tavalla.
Päinvastainen kodinperintö olisi arvokas. Annetaan ihmisten olla omanlaisiansa erilaisuutta arvostelematta.
Se ei tarkoita, että törkeät toimet toisten taholta pitäisi hyväksyä hiljaisuudessa. Ne kannattaa kyllä ruotia ja siirtää käsiteltyinä syrjään omasta elämästä.
Lähtökohtaisesti ongelmatapauksia on kuitenkin vähän eli perusasetuksia ei tarvitse säätää ikuisen epäluuloisuuden ja pahan mielen puolelle. Myönteisen elämänasenteen sanotaan jopa antavan lisää elinvuosia.
Töissä ystävystyin Hämeenkyröstä lähtöisin olevan kollegan kanssa. Pohdimme puolin ja toisin eroja syntymämaakuntiemme välillä. Lounaissuomalaisia hän luonnehti sanavalmiiksi väeksi. Tämän allekirjoitan.
Se kuuluu omiinkin ominaisuuksiini, ja sen avulla maailmanranta on ollut keveämpi taivaltaa – jopa Savossa. Silti väitän, että nuoruuteni lounaiskolkan sanavalmiuteen liittyi kyllä suoruus jopa tökeryyteen asti, mutta ei negatiivista perusvirettä. Mikä on muuttunut?
Ehkei mikään. Negatiivisia ihmisiä on aina ollut.
Ennen heillä oli oma suusanallinen kannattajakuntansa, mutta nykyään heidän onnistuu kylvää myrkkyään paljon tehokkaammin – kiitos tekstaripalstojen ja someviestinnän. Epäilen, ettei heitä voi muuttaa, mutta tekstaripalstat ja someryöpytykset voi jättää lukematta ja nokakkain voi toivottaa hyvää päivänjatkoa ja lähteä omille teilleen.
Kirjoittaja on eläkkeellä oleva biologi, joka on kotoisin Laitilasta.