Vapauden symbolin kahleissa

0

Auto on kyllä ihmeellinen rakkine, luotettava arjen mahdollistaja, uljas statussymboli ja kateuden- tai nolouden kohde. Se herättää tunteita, niin rakkautta kuin inhoa.

Mikäs sen hienompaa kuin kuumana kesäpäivänä avata kaikki auton ikkunat, laittaa autoradio kovalle ja antaa tuulen hulmuttaa hiuksia. Mikäs sen kaameampaa kuin todeta -20 asteen pakkasissa, että auto ei käynnisty.

Jo teininä päätin, etten halua ikinä omistaa autoa. Tämä päätös tuli pyörrettyä heti, kun työelämässä kuukausipalkka alkoi kilahdella tililleni. 2000-luvun puolivälissä maksoin loput tonnit poikaystäväni pikku-Fiatin pankkilainasta pois.

Se vaan on halvempaa lähteä lomalle omalla autolla, kaikki tavarat kätevästi mukana. Mutta mikä ihanuus onkaan astua vain reppu selässään junaan tai bussiin, joka kuljettaa turvallisesti perille.

Kaupassa käynti on nopeaa, kun ostosten kanssa ei tarvitse huhkia, vaan kauppakassit saa nostettua auton takakoppaan. Sitten kauppareissun jälkeen tekee mieli saada raitista ilmaa ja liikettä, kun on taas koko päivän istunut.

Autoilu on yhtä vastakohtaisuutta täynnä. Kaikki on tietysti asenteesta kiinni. Eräs tuttavani kertookin harrastavansa nykyään autoilua. Hänen harrastuksensa siis on kuskata lapsia heidän harrastuksiinsa.

Joskus taisin närkästyä, kun tuttavani kuvitteli kaikkien kuvittelevan, että autolla voi hurmata vastakkaisen sukupuolen edustajan. Minuun tekee valtavan vaikutuksen lapsiperhe, joka pyörittää arkea ilman omaa autoa.

Mutta onhan se hellyyttävää nähdä intohimoisia auton rakastajia. Parivuotiaasta lähtien ystäväni poika ei ole puhunut autoista vaan Volvo V40:stä, Peugeot 307:sta, Volkswagen Golfeista ja niin edelleen. Opiskeluajalta tutun tyttökaverini sometilit täyttyivät ennen ja täyttyvät edelleen hänen punaisesta urheiluautostaan.

Toisaalla ajokorttinsa jo vuosia sitten menettänyt eläkeläinen vaalii Toyotaansa autotallissa kuin parasta ystäväänsä. Hänen ikäluokkansa oli ensimmäisiä, joilla oli mahdollisuus hankkia oma auto. Ajokortti ja auto olivat tie vapauteen.

Auto on myös kahle, joka sitoo ainakin minut pankkilainaan, aina mahdollisiin yhtäkkisiin menoihin remontin osuessa kohdalle ja tunnontuskaan, joka edestakaisesta ajelusta aiheutuu.

Lapsetkin voisivat enemmän pyöräillä, jos heitä ei automaattisesti kuljetettaisi joka paikkaan.

Tykkään suosia kimppakyytejä, mutta niissäkin on parantamisen varaa. Ainakin meidän kylillä tuntuu olevan ajatus se, että lapsi haetaan ja tuodaan kotiovelle.

Minusta olisi tervettä sekä kyyditsijän ajankäytön että lasten viitseliäisyyden kehittämisen kannalta, että lapset kävelisivät ainakin jonkinmoisen pätkän, niin että kimppakyyditsijän ei tarvitse kiertää jokaisen kyytiläisen kotia.

Kirjoittaja on Laitilan Sanomien tuottaja.