Syksyn saapuminen

0

Inga Nuojua

Lähes joka alkutalvi uutisoidaan, että talvi yllätti autoilijat. Minut yllättää joka vuosi kesän kaartuminen syksyksi.

Sen ensimmäisen merkin havaitsen vuodesta toiseen heinäkuun lopulla, korpihillojen poiminta-aikaan, kun iltakymmeneltä jo hämäryys haittaa marjan kypsyysasteen arviointia. Kotiin palatessa on pakko turvautua valojen napsauttamiseen. Illuusio kesän loputtomasta jatkumisesta katoaa sillä hetkellä.

Ripeään tahtiin elokuussa kypsyvä sato korjuukiireineen saa kuitenkin syysajatukset siirtymään taka-alalle. Vasta perunannostossa elokuun lopulla tietoisuus syksystä vyöryy mieleen.

Perunamaalle ei kannata sateella rynnätä. Niinpä tiirataan sääennusteita.

Aurinkoinen poutapäivä on otollinen. Työnteon lomassa voi seurata joka vuosi samaa upeaa näytelmää: naapurin puidulta viljapellolta kantautuu kovaääninen kailotus – kurkilauma starttaamassa etelänmatkalle.

Lähtöselvityksessä tuntuu olevan ongelmia metelistä päätellen. Hetken päästä ne pölähtävät harjoituslennolle, antavat nousevien ilmavirtojen nostaa itseään korkeuksiin. Näkyvät lopulta pisteinä taivaan sinessä.

Kalenterista käännetään seuraava lehti. Yölämpötilat käyvät välillä miinusasteilla.

Ukko lähtee puolukkatilannetta selvittämään. Minä yritän maistella marja-aronioita. Voisiko poimia? Niiden maku muuttuu siedettäväksi, kun ovat kunnolla kypsiä, mutta yleensä räkättiparvet ehtivät putsata pensaat ennen sitä.

Pellolta ei kuulu enää kurkien mekastus. Niiden tilalle ovat ilmaantuneet jäyhemmät, väritykseltään sinne hyvin maastoutuvat hanhijoukot. “Halla hanhen siiven alla” sanoo vanha kansa.

Aamukahvilla huomaan talitintin taapertavan ikkunalaudalla. Ukko heltyy täyttämään yhden ruokintapöntöistä.

Sana apajasta kiirii nopeasti: pian on paikalla sinitiaisia, pikkuvarpusia, orava, urospeippo. Peipon havaitseminen saa minut huomauttamaan ukolle, että liian aikaisin aloitit.

Kuura-aamuja on yhä tiheämpään. Vaahteranlehdet pyörivät jaloissa. Lintujen ruokinnalle ilmaantuu järripeippoporukka.

Ne käyvät moikkaamassa keväällä muuttomatkallaan ja taas syksyllä etelään matkatessaan. Viivähtävät päivän, pari kuin hyvät vieraat ja häipyvät. Huokaan helpotuksesta, kun niiden lähdettyä peippoakaan ei enää näy.

Pakkasyön jälkeen päivälämpötila jaksaa kivuta vielä plussan puolelle. Lähdemme karpaloreissulle.

Menomatkalla metsän läpi enää jokunen hirvikärpänen yrittää isotella. Suolla vallitsee lempeä rauha ja hiljaisuus. Sormet eivät vielä kohmetu punaisia helmiä poimiessa.

Paluumatkalla huomaan valkoiset täplät peltoaukealla. Joutsenia. Eivät ripirinnan, vaan ripoteltuina kuin perheryhmittäin.

Menneenä kesänä syntyneet vielä harmahtavia valkoisten vanhempien rinnalla. Odottelevatkohan sopivaa lentosäätä? Pohjoistuultako avittamaan matkantekoa?

Vanha kansa jatkaa sanontaansa: “Talvi joutsenen takana.” Niinpä. Tervetuloa vaan talvi. Saa käpertyä siivetön ihminenkin omaan koloonsa.

Kirjoittaja on eläkkeellä oleva biologi, joka on kotoisin Laitilasta.