Taas ystäväperheistämme kuuluu iloisia perheuutisia. Enää ei kuitenkaan odotella pienten jalkojen töminää vaan pikkutassujen töpsytystä. Hauvavauvoja putkahtelee elämäämme vähän joka suunnasta. Tällä kertaa seuraamme kuitenkin vauvabuumia vain vierestä ihastellen.
Pian tulee 20 vuotta siitä ajasta, kun itsekin innostuin koiranpennusta. Etsiskelin tietoa cotton de tuleur -rodusta, ja haaveilin omasta lumipallostani. Sitten tapasin nykyisen mieheni ja haave jäi joksikin aikaa taka-alalle. Myöhemmin virittelin ideaa yhteisestä metsästyskoirasta, mutta sekin ajatus hautautui johonkin vaippavuoren alle.
Lapset ovat nyt jo 5- ja 7-vuotiaita, ja vaikka tunnustelen omia tunnelmiani hyvin tarkkaan, vanhan koirakuumeen oireita ei enää ilmene. Kun näen jonkun ulkoiluttavan koiraa, en ala haaveilla omasta hännänheiluttajasta.
Olen pohtinut sitä, mikä on tuonut minulle vastustuskykyä koirakuumetta vastaan. Yksi vaihtoehto on se, että lähes vuoden jatkunut vähäinen yöuni kuopuksen vauva-aikana on rokottanut hoivaviettiäni siinä määrin, etteivät esimerkiksi koiran kouluttaminen ja yölliset yölliset pissatusreissut houkuttele.
Toinen syy on todennäköisesti se, ettei koirahaaveeni ole koskaan saanut vastakaikua perheen toiselta päätösvaltaiselta jäseneltä. Toistaiseksi myöskään nuorempi polvi ei ole järjestänyt mielenosoitusta ja vaatinut meille nelijalkaista perheenjäsentä. On mahdollista, ettei koirakuumeeni alunperinkään ollut riittävän kova.
Tästä huolimatta – ja ehkä jopa sen vuoksi – olen täysin hullaantunut ystävieni koiriin ja kuulen mielelläni näiden edesottamuksista sekä kasvotusten että sosiaalisesta mediasta.
Hanna Hyttinen
Kirjoittaja on Laitilan Sanomien toimittaja, joka rakastaa koiria vaikkei (ainakaan juuri nyt) haluakaan omaa.