Kodiksamia-kirjallisuuspalkintoehdokkaat nostavat lukijan valoa

0
Kodiksamia kirjallisuuspalkinnon luonut Heli Laaksonen kertoo, että jokainen lukija voi antaa itsekin oman Kodiksamia-palkintonsa. - Älä tyydy muiden palkintojulistuksiin. Valitse itse kuusi kirjasuosikkiasi ja jaa ne muiden kanssa - pidät samalla kirjallisuutta otsikoissa, hän vinkkaa.

Kodiksamia-kirjallisuuspalkintoehdokkuus myönnetään kuudelle tärkeälle kirjalle tänä vuonna yhdeksännen kerran. Palkinto jaetaan vuosittain yhdelle merkitykselliselle elävälle tai kuolleelle, uudelle tai iankaikkiselle, suomalaiselle tai ulkomaiselle kirjoittajalle, kauno- tai tietokirjailijalle. Tärkein palkitsemisperuste on unohtumaton lukuelämys.

Itsenäisyysypäivänä julkistettavalle voittajalle luovutetaan henkilökohtaisesti Kodiksamia-palkinto, 30 000 ohraryyniä. Raadin ainoa jäsen ja palkinnon perustaja on sanamaija Heli Laaksonen .

– Kodiksamia-palkintoehdokaslistalle on valikoitunut tänä vuonna erityisen elämänviisaita kirjoja, joissa on paljon metsää, valoa ja kauneutta, Laaksonen kertoo.

Koska Kodiksamia ei tunne lajirajoja, mukaan mahtuu tietokirja, lastenkirja, romaani, selkonovellikokoelma ja kaksi runokirjaa.

– Vaikka Kodiksamia voi nostaa esille ikivanhojakin kirjoja, tällä kertaa teokset ovat lähivuosilta.

Kirjallisuuspalkintoehdokkaat perusteluineen:


Kirjatyttö


Leena Majander on kirjoittanut valtaisan, mukanaan vievän omaelämäkerran Kirjatyttö (Siltala 2021). Hän kuvaa lennokkaasti ja auringontarkasti elämänsä kulun kirjojen siivittämänä pienestä luku-Leenasta menestyksekkääseen kustantajaan. Kirja-alasta kiinnostunut ei malta nukkua öisin, ennen kuin Kirjatyttö on kokonaan luettu.

Päiväkirjamerkintöjä, sitaatteja, kirjeitä, kannanottoja! Tyylikkäästi Majander väistää kiusauksen juoruiluun, mutta puhuu mallikelpoisen suoraan uraansa kampittaneista tökeröistä toimijoista ja alan mätäpaiseista. Hän analysoi tarkkanäköisesti omia valintojaan,kirja-alan suunnattomia muutoksia, johtajuuden, ihmissuhteiden ja työelämän kurveja. Kirjatyttö on myös hauska!

Leena Majander kertoo lukuisista kohtaamisistaan, vaikkapa Matti Klingen kanssa ravintola Savoyssa: ”Valitsimme lounaslistalta kalaa. Professoria kiinnostivat tuoreen uusperheeni elämäntavat: ”Kun tarjoat päivälliseksi kalaa, katatko ruokapöytään myös kalaveitset?” Jouduin myöntämään, että mikroaaltouunista kolmelle koululaiselle nostetut kalapuikot paloiteltiin ja syötiin ihan normiveitsellä ja haarukalla. Eri noloa.”

Tyttö nimeltä Margariini


Ville Hytösen kirjoittama, Pete Revonkorven kuvittama suloinen Tyttö nimeltä Margariini (Enostone 2021) kuuluu epätavalliseen lajiin: lastenkirjaan, jossa ei ole kolkkoutta, arjen karuutta tai identiteettimurheita. Se on valoisa, hymyilyttävä ja liioitteleva tarina Lintukotomaan Huhuksen kylässä asuvasta Margariini-nimisestä tytöstä ja iloisesta, soreasta Auringonkukkapojasta. Revonkorven sadunhohtoinen kuvitus on kuin voinappeja, aurinkoja ja harvinaisia postimerkkejä sataisi. Myös kaunosieluisille aikuisille.

”Tyttö nimeltä Margariini oli nimittäin kirjailija. Vaikka hän oli vasta kahdeksanvuotias, hän oli kirjoittanut jo kolmekymmentäneljä kirjaa. Yksi niistä kertoi aamu-unisuudesta. Toisen nimi oli ”Kilpikonnat laulaa” ja kolmatta hän kutsui nimellä ”Kerikansan kukat nousevat niityllä”. Tyttö nimeltä Margariini oli lähes aina iloinen, paitsi lyödessään varpaansa rannan kiviin. Ja miksei olisi? Hän eli mukavassa puussa kauniilla paikalla ja sai kirjoittaa päivät pitkät. Margariini oli kaunis pyöreä tyttö, sellainen ihana pullerovarpainen.”

Niin metsä vastaa


Missä piileksivät aikuisille kirjoitetut, helppolukuiset, mutta kauniit ja viisaat kirjat? On sitten suomen kieltä toisena kielenä opiskeleva tai äidinkielinen, jonka kirjaharrastus kangertelee lukivaikeuksien vuoksi, voi saada ystävän Tuija Takalan selkonovellikokoelmasta Niin metsä vastaa (Avain 2021). Lyhyet lauseet,

selkeä rivitys ja konstailemattomat sanavalinnat helpottavat lukemista.

Kaikki teoksen kirkkaat, tunnelmaiset lyhytkertomukset liittyvät metsään. Lähimetsään, muinaiseen suomalaismetsään Tapioineen ja Mielikkeineen, mielenmetsään, luontosuhteeseen. Takala on selkokielen

tuntija ja on julkaissut aikaisemmin selkorunokirjoja. Onkohan selkonovellikokoelmia juuri kirjoitettu? Hieno avaus, metsätapaus!

”Mies oli eksynyt. Silti hän tiesi, että hän oli päässyt perille. Metsä tuntui oikealta paikalta. Mies tunsi, miten hyvä olo täytti hänet. Hän kuuli tuulen ja linnut. Hän näki valon ja värit. Hän hengitti metsän ilmaa. Se virtasi hänessä vapaana sisään ja ulos. Mies ajatteli, että metsä ei tarvinnut häntä. Se oli siinä, ja se jatkoi elämää. Elämä oli sellaista, tärkeää sellaisena. Ja mies sai olla osa sitä.”

Olen nyt täällä metsässä


Anja Erämaja hurmaa taas. Runokokoelma Olen nyt täällä metsässä (WSOY 2021) on hänen viidentensä, viihdyttävä ja yhä uudelleen luettava. Runojen kuuma rytmi, huumaava sanavyörytys ja kuoliaaksi naurattavat

keksinnöt ovat Erämajan kaikissa kirjoissa läsnä.

Metsähuolen myötä kirjaan tulee haikeitakin sävyjä, luonnontietoa ja sammalen tyynnyttävää vihreää. Parasta olisi, jos Anjaa voisi aina kuulla livenä, mutta toiseksi parasta on lukea näitä runoja, hytkähdellä, huudahdella, tulla yllätetyksi mustikalla. Äänikirjana tätä pääsee kuulemaan runoilijan itsensä lukemana.

” – -Haluaisin saada kahvisi läikkymään, ilmestyn keittiöön höyhenten peitossa: tiedä, olen telkkä. Älä pelkää, mutta läikytä vähän, elämäsi siivekäs saapuu – -”

Ilta tuo takaisin kaiken


Virolaisen klassikon, maailmanlyyrikon Jaan Kaplinskin (1941–2021) postuumisti julkaistu (Parkko 2021), Ilta tuo takaisin kaiken -runokokoelma tuo todellakin runoihmiselle kaiken. Kuusisataasivuinen huima vuori sisältää runoja kuudelta vuosikymmeneltä.

Anja Salokannel on kääntänyt ensimmäiset runoista jo 1970-luvulla, ja hän on onnistunut luomaan suomeksi koko pitkän tuotannon Kaplinskin tyylille uskollisesti. Kirjassa on myös valikoima Pauli Tapion venäjästä suomentamaa Kaplinski-runoutta. Runot ovat viisaita, tarkkoja, lämpimiä, arkisia, silti mystisiä, olemukseltaan hyvin luonnollisia. Niiden maailma avautuu helposti, mutta ei päästä otteestaan. Oi onni, että tällaisia kirjoja saa lukea!

” – – Mutta mitä tästä kahteen leiriin rakennetusta maailmasta jää, kun kaikki jakautuu loputtomasti, varisee hiukkasten tanssiksi, pintojen väreilyksi? Jokaiseen hiukkaseen riittää pimeyttä ja valoa, myös loputtoman pieneen, nollassa ovat vastakohdat, jotka murenevat yhä olemattomammiksi, joksikin, jossa ei ole enää vastakohtia. Ihmeellinen asettuu kummallisen tilalle. On hiukan helpompi olla olemassa.”

Bille ja sota


Latvialainen klassikkokirjailija Vizma Belševica (1931–2005) on kirjoittanut omakohtaisiin elämäntapahtumiin perustuvan romaanin Bille ja sota (Paperiporo 2020). Toisen maailmansodan aikaisten miehitysten keskellä arkeaan elävä Bille-tyttö on herkkävaistoinen, tarkasti ympäristöään havainnoiva lapsi. Aika on vaikea, äiti jäätävä – mutta jostain ihmeestä Bille löytää valontuiketta ja ilojakin.

Kirjassa on iäksi mieleen painuvia kohtauksia sotavankien auttamisesta ja pommitusten jalkoihin jäämisestä – niitä lukiessa on huojentunut tiedosta, että teokselle on olemassa jatko-osa. Tästäkin paikasta Bille

siis selviää! Koko kolmiosaisen teossarjan on kustantanut ja suomentanut varmalla tyylillä, tarkalla silmällä Mirja Hovila .

” Sotilaat rojahtavat ojiin. Bille juoksee rohkeasti, sillä lentokone lentää aivan alhaalla, ei voi olla näkemättä, että tyhjällä tiellä juoksee tyttö pojannappula sylissään. Eivät ne ammu meitä, eihän me olla saksalaisia. Ampuvat. Tienlaidan hiekkaan, aivan juoksevan Billen viereen ilmestyy pieniä pyörteitä. Bille tajuaa, mitä se merkitsee, mutta ei millään voi uskoa ja melkein haluaisi pudistella pölyt mekonhelmasta ja sanoa lentokoneelle: ”Ei mutta tiedättekö…” Se on ohikiitävä ajatus.”

JÄTÄ VASTAUS

Please enter your comment!
Please enter your name here