Koko elämä tiedon ja oppimisen perässä

0
Soile

Pirkko Varjo

– Elinikäinen oppiminen on ihan välttämätöntä, uutta tietoa tulee koko ajan, Soile Hänninen sanoo.

Pian kymmenen vuotta eläkkeellä ollut entinen kasvinviljelyagronomi on koko ikänsä ollut hanakka tiedon ja oppimisen perään.

Kalannissa lapsuutensa viettänyt Hänninen, omaa sukua Pietilä, syntyi kätilö Miekkavaaran yksityisessä synnytyssairaalassa 1948. Äiti Rauha oli kouluttautunut karjantarkkailijaksi ja isä Veini käynyt maamieskoulun. Vanhemmat suhtautuivat opiskeluun kannustavasti.

Soile kirjoitti ylioppilaaksi Uudenkaupungin Yhteislyseosta keväällä 1967 ja tiesi, mitä halusi lähteä opiskelemaan: maatalous-metsätieteitä Helsingin yliopistoon. Sinne hän myös pääsi ja aloitti opinnot Viikissä heti syksyllä.

– Se oli totista työtä, ei tietoakaan mistään opiskelijabileistä. Ensimmäisen vuoden istuin luennoilla 40 tuntia viikossa. Vaikka oltiin Helsingissä, niin Viikin yksikkö oli kaukana keskustasta ja meillä oli oikeastaan oma pieni kylämme siellä.

Nuori maatalous- metsätieteiden ylioppilas halusi valmistua nopeasti, sillä jo opiskelun alkumetreillä oli löytynyt poikaystävä. Raimo Hänninen ja Soile Pietilä vihittiin 1970 ja kaksi vuotta myöhemmin Soile valmistui maisteriksi.

Hännisen perheeseen syntyi kolme lasta. Esikoinen Anu 1973, Ari -77 ja Heli -85.

– Minulle oli aina selvää, että haluan käydä töissä. Valmistuttuani hain koko ajan työpaikkoja, mutta kun en heti saanut, päätin hankkia myös opettajan pätevyyden. Anu oli noin kahdeksan kuukauden ikäinen, kun lähdin neljäksi kuukaudeksi auskultoimaan Järvenpään maatalousnormaalikouluun. Sisareni hoiti vauvaa viikot, viikonloppuisin kävin kotona.

Sukulaisten lastenhoitoapua tarvittiin taas jonkun ajan päästä, kun Soilelle tarjottiin lyhyttä rehtorin sijaisuutta Suonenjoen maatalousoppilaitoksessa. 1974 alkoi sitten 38 vuotta kestänyt ura Varsinais-Suomen maatalouskeskuksen kasvinviljelyagronomina.

– Työvuosina oli tietoja täydennettävä jatkuvasti. Teimme vilkasta yhteistyötä esimerkiksi Maatalouden tutkimuskeskuksen, Kemiran, Viljavuuspalvelun ja kalkki- ynnä muiden firmojen kanssa. Opintomatkoja tehtiin varmaan 30 eri maahan, muun muassa Islantiin, jossa näin ensimmäisen lypsyrobotin. Minun tehtäväni oli myös olla yhteydessä tiedotusvälineisiin. Vapun tienoilla alkoi puhelin soida, kun toimittajat kyselivät satonäkymiä.

Ensimmäiset 20 vuotta Hänninen nautti työstään, sitten tuuli kääntyi. Työpaikalla tapahtui henkilöstövaihdoksia ja ilmapiiri muuttui ikäväksi. Varsinainen vedenjakaja oli vuosi 1995, jolloin Suomi liittyi Euroopan Unioniin.

– Se mullisti maatalouden neuvontatyön. Sen jälkeen viranomaiset postittivat viljelijöille satasivuisia pumaskoja, joissa lueteltiin tukiehdot ja toiset sata sivua hakuohjeita. Viljelijöiltä alettiin myös vaatia erilaisia maksullisia koulutuksia esimerkiksi kasvinviljelystä. Sitten maatiloille tuotiin laatujärjestelmät. Se kaikki oli rankkaa.

Jo leipätyön rinnalla, työn vastapainoksi Hänninen suoritti Turun yliopiston täydennyskoulutuskeskuksen luonto-opaskurssin. Sitten hän tarttui muun muassa Vakka-Suomen kansalaisopiston ohjelmaan. Turun ammatillisessa Aikuiskoulutuskeskuksessa tuli suoritettua matkaoppaan ammattitutkinto.

– Päädyin ensin vähän vahingossa opaskursseille, kun huomasin opiston ohjelmassa kiinnostavia luentoaiheita tietämättä, että ne olivat osa opaskoulutusta. Lopulta minusta tuli Uudenkaupungin, sittemmin Laitilan, Kustavin, Vehmaan, Mynämäen, Taivassalon ja Brändön opas. Opastamisesta tuli mukava harrastus ja henkireikä työelämään. Laitilassa en enää opasta, kun siellä on paljon hyviä paikallisia oppaita, muualla opastin kunnes korona lopetti matkailun.

Eläkkeelle jääminen 2012 oli helpotus. Enää ei tarvinnut pysytellä sen perässä, mikä Brysselissä arveltiin hyväksi suomalaiselle maataloudelle. Nyt sai opiskella mitä ikinä itse halusi.

– Oli kuin taivas olisi auennut. Osallistuin ensimmäisenä vuotena varmaan 15 eri kurssille. Opiskelin wordin ja excelin käyttöä, valokuvakirjan tekoa, nypläystä, puutöitä. Olen tehnyt opistossa kaksi kansallispukuakin, jumpannut ja zumpannut.

Koronan tuoma tauko on tuntunut hyvältä. Kun kalenterissa ei ole merkintöjä, on aikaa istua työhuoneessa, kirjoittaa ja järjestellä arkistoja, joissa on valtava määrä vuosikymmenien aikana kerääntynyttä materiaalia.

Tänä syksynä kansalaisopiston toiminta pääsi jatkumaan normaalisti lähiopetuksena ja nyt viikko-ohjelmassa ovat naisten puutyökurssi ja elämäkerrallinen kirjoittaminen. Muisteltavaa riittää, henkisesti rikkaan ja aktiivisen elämän varrelle on sattunut sekä iloja että suuria suruja.

Yhdestä elämän huippukohdasta on muistona kirjahyllyssä oleva kiiltävän punainen kansio, jonka kannessa lukee Cornell University. Se muistuttaa hetkestä, jolloin Suomesta lähetetty kasvinviljelyagronomi luennoi amerikkalaisyliopiston professorijoukolle täkäläisten viljelijöiden sivuelinkeinoista.

– Että Pietilän Soile Kalannista päätyi sellaiseenkin tilanteeseen. Kuka olisi uskonut.

JÄTÄ VASTAUS

Please enter your comment!
Please enter your name here