Viedään haudalle kynttilä

0

Joka vuosi pyhäinpäivänä sytytämme koko perheen kanssa mieheni äidin haudalle kynttilän. Hän kuoli vajaat kymmenen vuotta sitten.

Jos emme ole lähteneet ajelemaan hänen kotipaikkakunnalleen, olemme sytyttäneet kynttilän lähihautausmaalla muualle haudattujen muistolaatalla. Hienoa, että omaa läheistään voi konkreettisesti käydä muistelemassa, vaikka olisi kaukana hänen hautakivestään. Kuitenkin ne ajatukset ovat tärkeimpiä.

Vain vanhimmalla lapsistamme on muistoja isänäidistä. Yksi kerta hänen mieleensä tuli, että vain mummu käytti sanaa pyyheliina, muut käyttävät sanaa pyyhe. Se toi lisää muistoja mieleen yökyläilyistä, pannareista ja mummulan leluista.

Nuoremmat lapset tietävät isän puolen mummusta vain sen, mitä olemme hänestä muistelleet, albumeista kuvia katselleet sekä seinällämme roikkuvan hääkuvan, jossa mummu ja pappa ovat nuoria.

Ehkä eniten harmittaa, ettei mummu saanut ikinä tavata kaikkia lapsenlapsiaan. Heillä olisi ollut toisilleen paljon annettavaa.

Jotenkin edesmennyt mummu on lastemme ajatuksissa. Tässä syksyllä nuorimmaisemme, eskarilainen, toi kotiin piirustuksen, jossa on hänen kuollut mummunsa arkussa, ja hän siinä vieressä itkemässä.

Pyhäinpäivä on alakuloisesta vireestään huolimatta hyvä päivä. Silloin voimme muistella iäisyyteen kadonneita rakkaitamme. Vaikka sää olisi kuinka marraskuisen harmaa, muuttuu hautausmaa pimeällä kauniiksi ja tunnelmalliseksi kynttilämereksi.

Osalle ihmisistä pyhäinpäivä on raskas, varsinkin jos suru on vielä tuoretta tai muuten kipeä. Monella meistä suru kulkee aina mukana.

Nuorena isänsä menettänyt ystäväni sanoi, ettei hän olisi sellainen kuin hän nyt on, jos isä ei olisi kuollut. En tiedä millainen hän olisi, mutta hyvä hän on juuri nykyisenlaisena, elämän karien muokkaamana.

Tein tähän lehteen juttua hautausmaasta ja hautajaisista. Kirkkoherra Petri Laitisen mielestä on hienoa, että lapset Laitilassa otetaan hautajaisiin mukaan. Laitisen mukaan lapset osaavat yleensä ottaa kuoleman jopa luonnollisemmin kuin aikuiset. Kuolema kun kuuluu jokaisen elämään.

Kun lapset otetaan mukaan hautausmaalle, ymmärtävät he Laitisen mielestä myös hautausmaan merkityksen sekä sukupolvien ketju säilyy ja lapset oppivat kunnioitusta menneitä polvia kohtaan.

Niin kuin kaikki muutkin hautausmaalla kävijät, lapset lukevat hautakivistä sukunimiä. Isommat osaavat jo katsoa vuosilukuja ja laskea, kuinka vanhana kuhunkin hautaan haudattu on kuollut.

Erityisesti lapsia kuitenkin kiinnostavat ne pienet hautakivet, joissa on usein enkelikuvio tai -patsas. Osassa hautakivistä ei ole edes etunimeä.

He ymmärtävät, että lapsiakin on kuollut. Se on pysäyttävää.

Kirjoittaja on Laitilan Sanomien tuottaja.

JÄTÄ VASTAUS

Please enter your comment!
Please enter your name here