1950-luvulla Munsalassa eli syntymäpitäjässäni harvoilla oli puhelin. Meillä oli virkapuhelin numero 36, koska isäni oli pitäjän ainoa poliisi ja kansliahuone oli kotonamme.
Sentraali oli kilometrin päässä, missä santrat yhdistivät puhelut, tai kuuntelivat salaa. Illalla äitini piti soittaa Kantlaxin kylään veli Göstalle ja hänen vaimolleen Linnealle ja toivottaa hyvää valon juhlaa.
Pienessä kylärykelmässä oli yhdellä eli Viljamilla puhelin, mihin kaikki naapurien tuttavat soittivat. Viljamin pihalla oli myös sähkötolppa ja sähkö avojohtoineen viiteen taloon.
Kun piti kutsua naapuri puhelimeen Viljami meni ulos, otti metrinpituisen klapin ja löi sillä kovin sähkötolppaan, silloin kolme kertaa. Kaikissa huusholleissa linjat lauloivat, että tämä oli kolme kertaa eli Göstalle. Jos se olisi ollut viisi kertaa, puhelu olisi kuulunut Albinin huusholliin. Näin puhelinlangat lauloivat silloin.
Nyt on kaikki muuttunut, mutta mihin suuntaan? Meitä vanhuksia harmittaa kovasti, jos kännykkä on hukassa, ehkä sängyn patjojen välissä. Aiemmin turvauduin lankapuhelimen käyttöön, eli soitin itselleni kännykkään ja näin kännykkä löytyi.
Sekin turva on poistettu, kun Letalassa ei ole enää lankapuhelin käytettävissä. Pitää nyt mennä naapuriin ja pyytää soittamaan kolmen minuutin päästä numerooni, että kotiin ehdin kuuntelemaan, missä puhelin soi.
Sitten se luonnonrikkaus, kun syksyllä sain pikkupojasta lähtien ihailla pääskysten ja monien muiden lintujen muuttoa. Istuivat linjojen päällä ja jopa lauloivat puhelinlangat laulaa, mutta nyt kaikki johdot häviävät maan alle tai stratosfääreihin.
Missä ovat nyt vihreät niin kutsutun luonnon suojelijat. Lintuja ei saisi syöttää tulee rottia, merimakkaroita ei saisi syödä eikä niiden muniakaan
Hyvää valon juhlaa toivoo Raimo Oksanen