Vaimaron vanha ja virkeä Veikko – 90-vuotias musiikki- ja urheilumies muistelee menneitä

0
Tuubisti harjoittelee soittokunnan ohjelmistoa.

Jussi Vaajasaari

Torstaina yhdeksäntenä joulukuuta täytti Veikko Laihi yhdeksänkymmentä vuotta.

Tapaan Veikon hänen kotonaan Vaimaron kylässä. Hänellä on siellä yksin asuttavanaan vanha maalaistalo. Sisälle mennessä huomiota herättää tukeva lankkulattia.

– Lattiamatot ovat poissa, etten kompastuisi, selittää hieman toista jalkaansa ontuva isäntä.

Talossa on korkeat huoneet, ja ikkunoista avautuu peltojen yli näkymä kylätielle. Seinillä on lukuisia Veikon appiukko Kosti Ala-Kailan öljyvärimaalauksia, joiden värimaailma on tekijän lievästä värisokeudesta johtuen ainutlaatuinen. Sisällä kulkiessani huomaan pöydällä lankapuhelimen.

– Jos hukkaan matkapuhelimeni, voin soittaa siihen ja lähteä etsimään puhelintani, kuuluu asian itsestään selvä selitys.

Koulupoikavuodet

Veikko Laihi kertoo olevansa syntyperäinen laitilalainen.

– Synnyin luultavasti Rannen talossa, jossa nyt toimii hautauspalvelu ja kukkakauppa.

Veikon isä, kraatari Onni Artturi Laihi , oli kotoisin Koverosta. Äiti, Katri Amanda Virtanen, oli syntyisin Kiukaisten Paneliasta.

– Menin vuonna 1938 kirkonkylän kansakoulun ensimmäiselle luokalle. Opettajanani toimi Aino Lännistö.

Kouluvuosinaan Veikko oli mukana sekä partiotoiminnassa että maatalouskerhossa.

Oppikoulun Veikko aloitti Uudenkaupungin lyseossa vuonna 1943. Laitilassa ei tuolloin vielä ollut yhteiskoulua.

̶  Kerran viikossa pääsin käymään kotona häkäpönttöautolla, joko linja-autolla tai osuuskaupan kuorma-autolla, muistelee sota-ajan koulupoika.

Laitilan Yhteiskouluun Veikko pääsi vasta vuonna 1945, jolloin koulun pito aloitettiin lakkautetun suojeluskunnan talossa, nykyisessä urheilutalossa.

– Lukion pienet opetusryhmät mahtuivat rehtori Jouko Porran entisen asunnon huoneisiin koulutalon yläkerrassa.

Opettajaksi opiskelu Turun opettajakorkeakoulussa oli Veikolle rankkaa. Vapaa-aikaa jäi hyvin vähän, koska oli jatkuvasti harjoiteltava soittamista harmonilla ja tehtävä käsitöitä.

Musiikkimies

Rauhansopimuksen mukaisesti lakkautettu suojeluskunta lahjoitti omaisuutensa Laitilan Yhteiskoulun kannatusyhdistykselle. Suojeluskunnan torvetkin siirtyivät koulun omaisuudeksi. Ne olivat olleet koko sodan ajan käyttämättöminä, koska talo toimi sotasairaalana.

– Torvet lähetettiin vuonna 1946 Tampereelle torvipajalle kunnostettaviksi. Ne palasivat tammikuussa 1947 upeasti kunnostettuina, muistaa hyvin Laitilan soittokunnan veteraani.

Musiikki ja etenkin laulu ovat olleet pääosassa koko Veikon tähänastisen elämän ajan. Pikkupoikana hän aloitti isänsä mukana kirkkokuorossa. Sen jälkeen Veikko on ollut mukana kaikissa mahdollisissa kuoroissa kaikilla asuinpaikkakunnillaan.

– Kävimme vaimon kanssa vuodet 1975–1987 laulamassa Rauman kirkkokuorossa ja kamarikuorossa.

Urheilumies

Musiikkimies oli myös urheilumies. Hän harrasti muun muassa pesäpalloa ja jääpalloa sekä siihen aikaan suosittua taitovoimistelua.

– Vuonna 1947 teimme Riku Rantalan tontilla pilkkeitä päästäksemme häkäpöntöllä varustetulla kuorma-autolla suurkisoihin Helsinkiin. Istuimme koko joukkue auton lavalla. Matka kesti koko päivän, sillä ylämäet olivat autolle vaikeita, muistelee musiikkimies 15-vuotiaana tekemäänsä reissua.

Yleisurheilu kiinnosti Veikkoa eniten. Hänen vahvimpia alueitaan olivat pikamatkat, hypyt, heitot ja kolmiottelu.

– Saavutin pituushypyssä Vakka-Suomen alle 17-vuotiaiden mestaruuden.

Urheilumies Veikko hankki liikunnalla myös opiskelurahoja. Hän aloitti vuonna 1952 Laitilan kunnan ensimmäisenä liikunnanohjaajana.

Veikon urheiluharrastukset päättyivät vuonna 1966 vakavaan loukkaantumiseen rekillä hänen ollessaan Hämeenlinnan seminaarissa yleisaineitten opettajan koulutuksessa.

Opettajapariskunta

Veikko ihastui luokkatoveriinsa Kaarina Ala-Kailaan Laitilan Yhteiskoulussa. Seurustelu alkoi yhteisten lauluesitysten myötä. He pääsivät molemmat opettajankoulutukseen vuonna 1952.

– Menimme naimisiin vuonna 1955. Kaarina oli syntynyt 1932 Untamalassa, jossa hänen äitinsä Elli Ala-Kaila ja isänsä Kosti Ala-Kaila toimivat opettajina.

Kaarinan ja Veikon lapsista, Antista ja Kyöstistä, tuli molemmista muusikoita, koska kotona oli piano ja opetustaitoa.

– Toimin opettajana vuosina 1961–1963 Laitilan kirkonkylän kansakoulussa. Asuimme tuolloin Kodjalan koululla, missä Kaarina oli opettajana.

Kaarina ja Veikko toimivat Untamalan koulun opettajina vuodesta 1963 aina eläkeikiinsä saakka, Veikko vuoteen 1990 ja Kaarina vuoteen 1992.

Vaimarolainen

Laihit muuttivat vuonna 1981 Kaarinan isän kotitaloon Vaimaroon. Siellä Veikko jatkoi Untamalassa aloittamaansa mehiläisten hoitoa.

– Untamalassa appeni Kosti Ala-Kaila jätti minulle 38 mehiläisyhdyskuntaa.

Veikko Laihi on aina pitänyt tärkeänä velvollisuutenaan hoitaa hyvin appivanhempiensa perinnöksi jättämää tilaa. Omena- ja marjatarhaa on hoidettu tarmokkaasti. Kaikkia rakennuksia on remontoitu eri ammattimiesten ja monien hyvien ystävien avustuksella.

– Talon lattialankut olen jo kahdesti irrottanut. Ensimmäisellä kerralla höyläsin niitä käsin, muistelee monen toimen tee se itse -mies.

Ala-Kailan metsää on hoidettu monimuotoisuutta varjellen. Tilalla on sen verran metsää jäljellä, ettei Veikon ole koskaan tarvinnut ostaa polttopuita.

–  Asun täällä niin kauan, kuin pystyn liikkumaan autolla ja kotsaamaan itse tekemäni polttopuut sisälle, sanoo sähkölämmitystä välttävä ison hirsitalon asukki.

Veikko Laihi viettää tänä viikonloppuna syntymäpäiväänsä Vaimarossa lähisukulaistensa kesken.

Lausumia Veikosta

  • “Veikko on äärimmäisen musikaalinen mies, mutta hän on ollut myös intomielinen urheilija ja urheilukasvattaja. Ei, kuten yleensä,  joko urheilumies tai musiikkimies, vaan molempia. Veikko on oma persoonansa, hyvin opettajamainen”, luonnehtii soittokuntakaveri Jukka Vehmas.
  • “Veikolla on järkyttävän hyvä muisti. Hän muistaa edelleen tapahtumien vuoden, päivän, kellonajan ja jopa sään”, päivittelee ystävätär Tuulikki Vaajasaari.
  • “Veikko on hyvin tunnollinen kaikessa tekemisessä. Hän on aikansa lapsi, joka on nähnyt sota-ajankin, eikä voi heittää mitään hukkaan. Veikko on mies, joka elää menneisyydessä tätä päivää”, sanoo soittokuntakaveri Markku Rytsölä.
  • “Entisenä oppilaana sain myöhemmin samassa työyhteisössä nähdä toisenlaisen Veikon, rennomman ja leppoisan, mutta kuitenkin hyvin tarkan. Kaarinan kanssa he olivat hyvä pari. Aina hän kannusti kaikkia liikkumaan ja ulkoilemaan”, kertoo koulukeittäjä Kirsti Vuorela.