Ihan tavallinen työpäivä

0

Kännykkä tuuttaa aamulla ensimmäisen kerran, kun pesen hampaita. Kello 07.23 puhelimessa on jo kolme viestiä.

Korona ja etätyöt ovat mullistaneet työnteon täysin. Ennen toimituksessa keitettiin aamulla ensin kahvit, selattiin lehdet, sähköpostit ja pidettiin palaveri. Nyt työt alkavat ennen kuin on silmänsä ehtinyt kunnolla avata ja joskus viimeinen viesti tulee kännykkään, kun olen jo unessa. Päivien aikataulut muuttuvat koko ajan. Sähköpostiin sujahtaa viesti, että Google Meats -koulutus alkaakin puoli tuntia sovittua aiemmin. No nythän se menee päällekkäin Teams-kokouksen kanssa. Voiko niitä seurata yhtä aikaa?

Haastateltava soittaa nuhaisena: nyt ei voida tavata, siirretään haastattelua kahden viikon päähän. Sähköpostiin kilahtaa uusi koronatiedote, se on saatava verkkoon nopeasti. Työpäivät täyttyvät etäpalavereista, puheluista, sähköposti-, Whatsapp- ja Messenger-viesteistä. Kun viestin sulkee, ei enää muista, mistä sen luki. Me toimittajat tapaamme haastateltavia varotoimin, mutta emme toisiamme, jotta kaikki eivät sairastuisi omikroniin yhtä aikaa. Toimitus näyttää aavemaiselta, vastapäätä istuu virtuaali-Hanna. Oikeasti nökötän koneeni ääressä yksin, kun muut tekevät töitä kotona. Toimituksen työpöydät pölyyntyvät. Muistilappu työkaverin pöydän kulmalla on helmikuulta 2020. Samalta näyttää muissa toimistoissa.

Etätyö venyttää helposti työaikaa. Kaupungin virkamieheltä suhahtaa viesti luuriin lauantai-iltana puoli yhdeksältä. Kun mieleen juolahtaa tärkeä asia, se välitetään heti eteenpäin. Kun työpäivät ovat täynnä sähläämistä, on pakko hoitaa kaikki heti, ettei vaan unohda. Kiireessä viesti menee helposti väärälle henkilölle. Kun tuottaja kysyy, pitäisikö fonttia pienentää, vastaan, että laita vain vähän chiliä. Sen viestin piti mennä puolisolle, joka valmistelee kotona ruokaa. Tosin en osaa kertoa, mihin aikaan ehdin syömään. No nyt soi puhelin, pitää vastata.

Whatsapissa risteilevät tärkeät ja vähemmän tärkeät viestit. Tuttava lähettää kuvan maastosta, jossa on patikoimassa, poika kysyy, että ollaanko viikonloppuna kotona, toimittaja laittaa viestin, että onko joku jo tehnyt uutisen tulipalosta verkkoon ja että hän on paikan päällä kuvaamassa, mutta täällä ei näy enää paloautoja. Laitetaanko uutisesta push-viesti?

Sähköpostiin vilahtaa Teams-kutsu tilaisuuteen, johon en taida kuulua. Viesti on tullut väärälle henkilölle ja kun itse yritän lähettää viestiä, sähköpostiohjelma tarjoaa seurakunnan, puhelinyhtiön, kaupungin ja konsernin toisen yksikön Annea. Sori Anne, tämän viestin pitikin mennä Penalle. Penalla vain sattui olemaan sama sukunimi kuin sinulla.

Ajantaju katoaa kotonaan, kun soitan haastateltavan numeroon ja puhelimeen vastaakin hänen vaimonsa. Hän kertoo puolisonsa menehtyneen viime yönä. Sairaus vei nopeammin kuin kukaan osasi arvata. Vielä viikko sitten istuimme vastakkain toimituksen pöydän ääressä ja hän pohti, mitä kommentoi lehteen. Tarjosin vettä, koska mikään muu ei enää maistunut. Suklaakin tuntui karvaalta kurkussa. Vaimo on puhelimessa niin rauhallinen ja tyyni, että minua hävettää, kun nikottelen ja pidättelen kyyneleitä.

Illalla syömme kotona sitä fonttichilikanaa. Sen jälkeen vetäydyn sohvalle lukemaan, mutta en hahmota kirjasta sanaakaan. Suljen kirjan ja tuijotan seinää. Koira kiehnää vieressä. Päätän, että huomenna keskityn jokaiseen hetkeen ja ihmiseen.

Aamulla puhelin tuuttaa taas ja päiväni murmelina on alkanut.

Teija Uitto

Kirjoittaja on Laitilan Sanomien ja Uudenkaupungin Sanomien päätoimittaja ja hajamielinen mummo