Lapsuuden loppu

0

Ossi Nyström

Keräsin lapsena He-Man -tarroja. Tarrat tulivat purukumipakkausten mukana, ja ne liimattiin tarkoitusta varten hankittuun He-Man -vihkoseen. Meillä ei syöty kotona purukumia, mutta siitä huolimatta sain sarjan melkein täyteen.

Jotakin outoa tapahtui, kun minulta puuttui enää kaksi tarraa. Äitini ilmoitti, että voisimme tilata puuttuvat tarrat. Tämä ilmoitus järkytti niitä perustuksia, joiden varaan olin ehtinyt rakentaa maailmankuvaani kuuden elossaolovuoteni aikana.

Minusta tuntui siltä kuin me olisimme ryhtyneet vetämään universumia höplästä. Ei voinut olla niin, että asiat voi vain tilata. Että ei tarvitsekaan ostaa pahvin makuista purukumia.

Niin kävi, että tarrat saapuivat kotiimme valkeassa kirjekuoressa. Mutta maailmankaikkeus ei antanut sittenkään huijata itseään. Toinen tarra oli väärä.

Pientä lasta rangaistiin nyt siitä, että hänen äitinsä oli ylittänyt ihmisen osansa ja ryhtynyt leikkimään Jumalaa tilaamalla jotakin sellaista, mikä olisi pitänyt hankkia purukumipaketin mukana. Märinä ei auttanut, ja jouduin tyytymään epätäydelliseen kokoelmaan.

Luulen, että viimeistään tuona hetkenä sisälleni syntyi sellainen katkeruuden nuppu, jonka kukkaan puhkeaminen kuuluu keskeisenä osana itse kunkin aikuiseksi kasvamiseen. Se valmistaa meitä siihen tietoisuuteen, että pohjimmiltaan elämä on kuin kaunis posliinivaasi; sisältä ontto ja vaikea niellä.

Syystä tai toisesta ikääntymiseni jatkui, ja jouduin sen vuoksi ala-asteelle. Elämässäni oli tuolloin käynnissä eräänlainen murrosjakso, sillä olin ryhtynyt keräämään Turtles-tarroja.

Niitäkin sai purukumin kylkiäisenä, mutta en muista, että niitä olisi liimattu Turtles-vihkoon. Siksi esimerkiksi luokkatoverillani Juhalla oli aina taskussaan paksu nippu tarroja.

Minulla ei ollut kovinkaan kummoista kokoelmaa, eivätkä vaihturini kiinnostaneet muita. Kun kysyin äidiltä, voisimmeko ehkä tilata minulle joitakin tarroja, hän vastasi, että älä nyt hulluja puhu, ei sellainen ole mahdollista.

Eräänä matematiikantuntina Juha tutki tarrojaan turhan intensiivisesti, ja opettaja takavarikoi ne. Minä toimin sillä viikolla luokan järjestäjänä, ja kun jäin välitunnilla pyyhkimään taulua, avasin opettajan laatikon ja valikoin itselleni Juhan pinosta Bebop-tarran ja Shredder-tarran.

Kun Juha sai perjantain päätteeksi pinonsa takaisin, opettaja ei suostunut uskomaan, että osa tarroista puuttui. Olin siis tehnyt täydellisen rikoksen, mutta riemuani varjosti ankara syyllisyydentunne. Seuraavana viikonloppuna matkustimme äidin kanssa mamman ja pappan luo Naantaliin, ja tunnustin autossa kaiken.

Äiti sanoi, että ei toiselta saa ottaa, ja kehotti minua palauttamaan tarrat, mutta en minä mitään palauttanut, vaan laitoin ne jonnekin typerään jemmaan. Siellä niistä ei ollut minulle mitään iloa, ja pian ymmärsin, että tällaisilla tarroilla tai millään muillakaan tarroilla ei ole maailmassa mitään virkaa.

Samaan ymmärrykseen saapuivat vuorollaan kaikki muutkin, eivätkä Turtles-tarrat kiinnostaneet enää ketään. Kohta kuitenkin unohdimme sen mitä olimme juuri oppineet, ja jokainen meistä hankki itselleen jojon. Näissä merkeissä elämä on kulunut näihin päiviin saakka, enkä usko, että luvassa on mitään sen kummempaa.

Kirjoittaja on Laitilan Sanomien avustaja.