“Aikuiselle tammikuun polku on raskas ja kylmä eikä tarjoa elämyksiä” – Sama polku, neljä eri vuodenaikaa

0
Kesäpolku on kevyt ja hilpeä, pelkkää leikkiä.

Polku on metafora. Elämänpolku, kulkee omia polkujaan. Koulutuspolku ja oppimispolku. Polkuni. Harhapolku.

Polun pää näkyy minun ikkunastani, kaukana pellon reunassa. Polun kulkijat ilmestyvät sieltä, joutuvat ylittämään pellon päästäkseen seuraavalle polulle. Jos ottaisin aikaa – ja vaikka en ota, tiedän – voisin todistaa, miten säännöllisiä monet eläimet ovat. Peurat tulevat aamulla ja palaavat iltaisin.

Polku houkuttaa. Kaikista lähimetsän poluista juuri tässä on jotain ainutlaatuista. Polku risteää reitillä, jota usein kuljen. Vuosia kuljen ohi, pysähdyn katsomaan, enkä silti poikkea.

Kaikkia polkuja ei kannata seurata. Polut eivät vie ihmisten paikkoihin, ne vievät harhaan, ei-minnekään. Polku pitää tuntea tai tehdä itse. Selkeäkin polku voi lopulta olla pelkkä ympyrä, helppo kulkea, mutta vie aina samaan paikkaan josta lähdit.

Halusin ottaa kuvia polun kulkijoista. Siitä ei tullut mitään. Haavekuvat polkua arvokkaasti astelevasta hirvestä tai aamuauringon sumentamista utuisista kauriista olivat liian vaivalloisia toteuttaa. Tilaisuudet livahtivat nopeasti ohi ja kun sellaiseen törmäsi, ei ollut kameraa. Karhu hölkkäsi pellon reunaa ja katosi polulle. Ilvesemo toi pentunsa polulta katsomaan suurta maailmaa. Kurjet leikkivät polulta tulleiden peuranvasojen hämmennyksellä.

Olin jo luopunut ajatuksesta, että voisin olla luontokuvaaja.

Kunnes eräänä aamuna tapahtui seuraavaa: polun päässä oli liikettä, paljon. Otin kiikarit ja näin, että pellolla makaavan mytyn ympärillä hääri variksia, harakoita ja joitain isompia lintuja, tosi isoja. Maakotkia. Yksi, kaksi, kolme, neljä, viisi. Viisi maakotkaa!

Vaihdoin kameraan teleobjektiivin, haalin ulkovaatteita päälleni, lähdin puolijuoksua muka-hiipimällä kohti polkua. Nyt tulee kuvia, jestas, mitä kuvia kohta saisin!

Pääsin polulle, pääsin sen toiseen päähän, pellon reunaan. Pysyin pensaiden takana ja etsin kohtaa, josta näkisin. Asetuin paikoilleni, hankalasti, huonoon asentoon, märkään maahan.

Linnut, ne olivat lähteneet.

Tietysti olivat, eivät ne tyhmiä ole.

Yksi maakotkista, se tyhmin tai rohkein, oli jäänyt pellolle. Kädet täristen suuntasin objektiivini ja otin kuvia. Sitten vain odotin. Mitään ei enää tapahtunut.

Kotona tuijotin suttuisia otoksia joista vaivoin tunnisti linnun hahmon.

Tammikuussa polulle pääsi vain suksilla. Matka oli vaivalloinen, latua ei ollut mutta lunta sen edestä. Mietin lähtemistä monta päivää, halusin nähdä eläinten jälkiä.

Muistan, miten hiihdin lapsena kuutamoisella kantohangella ja seurasin hiiren jälkiä, kuin korunauhoja, pitkiä ja säännöllisiä. Hiihdin ja hiihdin: kun saan sen kiinni, otan lemmikiksi. Suksen pohjista kuului rahina, sommat iskivät reikiä hankeen. Vielä pellon poikki, vielä ojan reunaa, vielä takaisin kunnes oli liian myöhä ja piti mennä kotiin.

Aikuiselle tammikuun polku on raskas ja kylmä eikä tarjoa elämyksiä.

Monet tiet on rakennettu ikivanhojen polkujen päälle. Vanhoilla poluilla oli liikennettä, vastaantulijoita, polut kuluivat ja pysyivät auki, niillä oli nimi.

Nyt polkuja tehdään huvikävelyä varten ja monet vanhat polut häviävät, ovat jo hävinneet.

Kevätpolku on lupaus. Ei vielä, mutta kohta. Kevätpolku houkuttaa, kevään hajut ja äänet ovat väkeviä ja nuoria ja puiden yllä kohoaa haikea taivas.

Tämä polku on syntynyt eläinten tarpeisiin. Se on paikassa, jonne ihmiset eivät lähde retkelle. Polkua pitkin ei pääse minnekään ihmisjärkevään paikkaan, se ei lyhennä eikä helpota ihmisten toimia. Ihmisillä ei pitäisi olla yhtään mitään tekemistä polulla.

Silti polun varrelta löytyy roskia, ihmisen jättämiä.

Kesäpolku on hetki pelkkää leikkiä, kevyt ja hilpeä.

Mitä ei näe, siihen voi uskoa.

Jonain aamuna – ehkä – polulla vilahtaa pieni olento ja polun pintaan painuvat himmeät jäljet, kuin rivi helmiä olisi pudonnut.

Mihin uskoo, sen voi nähdä.

Syyspolku on järkevä. Sillä kävellään kumisaappaissa, varustautuneena. Kevään lupaukset lunastetaan tai niihin petytään. Syyspolku on viimeinen päivä ennen kuin tarjous umpeutuu.

Ei ole vain yhtä tapaa kulkea polulla, ei yhtään oikeaa. Jos haluaa, polku opettaa joka askeleella. Yhtä hyvin sen voi kulkea mitään näkemättä, mitään ajattelematta.

JÄTÄ VASTAUS

Please enter your comment!
Please enter your name here