Yhteisiä muistoja

0

Inga Nuojua

Ukkoni istui työurastaan valtaosan tietokoneruudun kelmeässä hohteessa. Se on hänen mielipaikkansa edelleen.

Kun työ ei enää häiritse harrastuksia, hän löytää mitä merkillisimpiä asioita netin syövereistä. Joskus niistä on minullekin iloa, kuten silloin, kun hän liittyi ryhmään Wanhoja kuvia Laitilasta.

Olen Laitilan raitilla tutustuttanut ukkoani vuosikymmenten aikana milloin mihinkin asiaan, joka muistoissani on elävänä, mutta joka on pahimmillaan muuttunut pelkäksi asfalttikentäksi kuten Pihanperän Heikin kauppa ydinkeskustassa. Niinpä ilahdun joka kerta, kun ukko kertoo, että joku on laittanut muistoja tukevaa kuvamateriaalia näytille.

Viimeksi oppikoulun aikaisten opettajieni kuva herätti paljon keskustelua sekä ryhmässä että ukkoni ja minun välilläni. Monia opettajiani olen nimittäin hänelle muistellut ja maalaillut sanoilla heidän kuvaansa. Nyt oli mahdollisuus osoittaa konkreettinen kuva.

Todistettavasti ihminen muistaa pysyvimmin itseensä kohdistuneen pahan. Opettajista yhden järjestyksenpito perustui ilkeilyyn, joka täytti välillä reippaasti kiusaamisen kriteerit.

Niillä metodeilla ura nykykoulussa jäisi lyhyeksi. Olen huomannut, että tämän henkilön muisteleminen toimii yleisemminkin hyvänä keskustelunaiheena ikätoverieni keskuudessa, jos muuta yhteistä jutunjuurta ei ole.

Toisessa ääripäässä ovat ne opettajat, jotka entiset oppilaat muistavat kannustavina. Itsellänikin tämmöinen osui kohdalle, kun äidinkielen opettaja vaihtui ja kuutoseni kääntyi ysiksi.

Oppikoulun opettajia arvioidessa pitää muistaa, että heidät koulutettiin oman aineensa asiantuntijoiksi, ei kasvatuksen ammattilaisiksi. Osa oli luontojaan opettajia, osa ei.

Soveltuvuus käväisi ehkä omassakin mielessäni auskultointiaikana opetusharjoittelua suoritettaessa, mutta todellisuus tuli ryminällä vastaan, kun saamillaan eväillä piti pärjätä peruskoulussa. Parhaiten selviytyivät myönteisen ihmiskuvan omaavat, keskinkertaiset opettajat. Semmoisia olemme onneksi suurin osa. Päinvastaisilla oli sitten vaikeampaa.

Kuvamuisteluksessa tuli esille myös kääntöpuoli: oppilaiden ajattelemattomuus, joka ääritapauksissa lähenteli julmuutta. Varsinkin uusia opettajia ja sijaisia testattiin.

Voi heitä, jotka osoittautuivat epävarmoiksi. Muistuu mieleeni lukioaikainen psykologian opettaja, jonka tunneista en muista kuin uskomattoman mölyn.

Oppikoulua käyvillä liki sama ryhmä pysyi koossa jopa 12 vuotta. Sinä aikana ehti rakentua solidaarisuus, jota ulkopuolisen – erityisesti opettajan – oli mahdoton murtaa. Siinä mielessä nykyopettajat pääsevät vähemmällä, vaikka monia muunlaisia haasteita joutuvat kohtaamaan entisaikojen kollegoitaan enemmän.

Mitä vanhemmaksi tulee, sitä enemmän arvostaa kontakteja omiin ikätovereihinsa. Kuinka kannattalevia ovatkaan yhteiset muistot kunkin omalta kantiltaan valottamina. Oma muistikuva tarkentuu, saa lisää väriä ja uusia yksityiskohtia. Antaa lopulta lisää ymmärrystäkin, jopa armeliaisuutta.

Kirjoittaja on eläkkeellä oleva biologi, joka on kotoisin Laitilasta.