Mitä me voimme tehdä?

0

Kun Venäjä hyökkäsi Ukrainaan, kaikki arkinen pyyhkiytyi pois mielestä, kuten korona. Uutiskuvat ovat vavahduttavia ja pelottavia. Venäjän iskut ovat kuin pistoja sydämeen. Ukrainan sota on laukaissut hyvin monenlaisia assosiaatioita – monille yhtenä sen, kun Neuvostoliitto hyökkäsi Suomeen 1939.

Olen viime päivinä miettinyt isoisääni, joka palasi sodasta riutuneena, elämänilonsa menettäneenä miehenä. Olen myös miettinyt niitä ukrainalaisia äitejä, joiden pojat ovat nyt puolustamassa maataan. Mieleen palautui myös yksi lyhyt kohtaaminen vuosien takaa. Olin nuori äiti ja odotin bussia pysäkillä kahden pienen poikani kanssa. Pysäkillä oli iäkäs nainen, joka kysyi, ovatko lapset poikia. Kun vastasin myöntävästi, hän puisteli päätään ja sanoi, että nyt syntyy niin paljon poikalapsia, että se tietää sotaa.

Vuosikausiin en ole muistanut tätä kohtausta, mutta nyt se nousi mieleen. Poikani ovat sen ikäisiä, että jos Suomen turvallisuutta uhataan, heidät kutsutaan. Tätä en halua ajatella.

Viikonloppuna käsiini ajautui 10.2. julkaistu Journalisti-lehti, jossa toimittaja Jauhien Merkis kuvaa arkea Valko-Venäjällä. Se raottaa ovea siihen arkeen, jota Valko-Venäjällä ja Venäjällä eletään. Kirjoituksen otsikkona on ”Kun mitä tahansa pahaa voi tapahtua koska tahansa”.

Merkis kertoo, miten hänet on vuoden 2020 presidentinvaalien jälkeen pidätetty neljä kertaa ja tuomittu vankilaan yhteensä 37 päiväksi. Poliisi voi pidättää toimittajan katugallupista selvitelläkseen henkilöllisyyttä, vaikka toimittajalla olisi esittää passi. Mielenosoituksestakin toimittajan voi pidättää, vaikka hän on töissä ja käyttää pressiliiviä.

Milloin tahansa poliisi voi tulla ja tehdä kotietsinnän. Merkis sanoo, että jatkuvassa vaarassa eläminen ei ole helppoa, mutta pelkoonkin tottuu.

On vaikea kuvitella, minkälaista nyt on Kiovassa tai Valko-Venäjällä. Valko-Venäjältä on paennut ihmisiä Ukrainaan ja nyt Ukrainasta paetaan länteen. Arvion mukaan liikkeellä on jo yli 120 000 pakolaista.

Laitilan kaupunginjohtaja Lauri Kattelus muistutti viime viikolla, miten meidän joukossamme asuu iso ukrainalaisyhteisö.

Laitilassa vuodesta 2007 asunut ukrainalainen Mihail Hulenko arvioi Laitilan Sanomien jutussa, että Laitilassa asuu vakituisesti ainakin 300 ukrainalaista, ehkä jopa 400. Kesän kausitöissä ukrainalaisia on ollut vielä enemmän. Lähikuukausina ukrainalaisten määrä voi moninkertaistua.

Kattelus lupasi, että kaupunki varautuu asunto- ja palvelutarpeen kasvuun sen varalta, että Ukrainasta pakenevat tarvitsevat turvallisen asuinpaikan. Näin pitääkin.

Osa ukrainalaisista miehistä oli lähdössä eilen Laitilasta puolustamaan kotimaataan. Heille kerättiin talkoilla ensiaputarvikkeita, vaatteita ja muuta materiaalia. Suomalaiset ovat olleet valmiita auttamaan, Unicef, SPR ja Pelastakaa lapset ovat saaneet nopeasti rahoitusta Ukrainan auttamiseen. Vaikka valtaosa meistä ei ole kokenut sotaa, me kaikki kannamme sodan muistoa, arpina tai kiitollisuutena sukulaistemme saamasta avusta.

Mitä muuta me voimme tehdä? Parasta on tehdä kuten missä tahansa kriisissä, keskittyä arkeen. Tehdä niitä samoja asioita kuin joka päivä: syödä, liikkua, tavata ihmisiä. Puhua ja kuunnella. Huolehtia lapsista, vanhuksista ja täältä turvaa hakevista. Lenkkeilyttää koiraa, silitellä kissaa. Siivota. Hoitaa työt.

Arki on kuin suojaviitta, johon käpertyä, kun ympärillä myrskyää. Se on myös ainoa keino rakentaa huomista.

Teija Uitto