Evakkomatkalla porsas mukana

0

Olin aloittanut juuri kansakoulunkäyntini Kuhmossa syksyllä vuonna 1939, kun välitunnilla ollessamme naisopettajamme tuli ulos itkien kertomaan meille oppilaille, että sota on syttynyt, saatte mennä kotiinne. Naapuritalosta oli jo vänrikkimies kaatunut – sodan ensimmäinen uhri.

Näin alkoi talvisota kohdaltani. Kotiin lähdettyäni sain vielä koulun varastosta uudet narisevat nahkakengät mukaani. Noita kenkiä oli lähetetty rajaseudun koulun oppilaille hyväntekeväisyytenä vauraammasta Suomesta.

Kotona muutamia päiviä ollessamme kotiimme tuli sotilaspukuinen mies, joka kertoi, että evakkoon pitää lähteä pikapuolin, niin heti kun ehditte. Niin sukeuduimme taipaleelle perheen pienimmät hevosen rekeen asettuen ja vanhemmat hiihtäen perässämme.

Oli arkinen pimeä iltapäivä, pieni pakkanen napsui luonnossa ja tähdet kiiluivat kirkkaana taivaalla. Matka suuntautui kohti länttä, jossa lähimpänä oli Sotkamon kirkonkylä.

Emme tienneet mihin voisimme majoittua yöksi. Hyvän matkaa kulkiessamme tulimme erään isohkon talon kohdalla, jossa pysähdyimme ja isämme meni kysymään lupaa yöpymiseen. Asia järjestyi ja niin meni ensimmäinen yö evakkona ison pirtin lattialla nukkuen.

Sisareni, 13-vuotias Leena, oli jo sukulaistalossa kotiapulaisena ja läksi evakkoon palvelustalonväen mukaan. Hän muistelee tuota omaa evakkomatkaansa hevosen reessä istuessaan, että isäntä oli mieltänyt ottaa navetasta kiireissään sianporsaan rekeen mukaan, niin kuin elävänä eväänä pahan päivän varalta. Vaikka oli talvi ja pakkanen, niin Leena muistaa, että talon pienimmältä oli paljaat varpaat vilkkuneet peiton alta hevosen reessä istuessaan – olikohan lähtö niin kiireinen, että jalkineet unohtuivat tytöltä?

Kotona sika oli jo ehditty teurastaa ajoissa ja oli vahvasti suolattuna aitan nurkassa puusaavissa. Tuo saavi raahattiin lähimetsään kuusen juureen ja peiteltiin hyvin, etteivät ketut ja muut metsäneläimet pääse herkuttelemaan possun lihalla.

Evakkoreissumme päätyi Sotkamon ja Oulun kautta Piippolaan, jossa saimme asunnoksemme hyljätyn piharakennuksen. Talosta saimme ruokaa ja piharakennus piti jotenkin lämmön sisällään, kun puita jaksoimme kantaa ja polttaa.

Isämme pitkästyi evakkona oloonsa ja huolestui kotimme kohtalosta siellä Kuhmossa. Korviimme kantautui huolestuttavia tietoja talojen polttamisista, milloin vihollisten ja omienkin sotilaitten toimesta. Niinpä hän sonnustautui lähtemään hiihtämällä poikki Suomen Piippolan kohdalta katsomaan, onko kotitalo siellä Kuhmossa vielä polttamatta ja muuten ehjänä. Matka kesti edestakaisin useita päiviä matkalla taloissa yöpyen.

Hän palasi aikanaan väsyneenä, mutta ilouutinen mukanaan. Koti oli ainakin silloin vielä polttamatta ja muutenkin ehjänä. Sota loppui aikanaan ja palasimme kylmään ja vieläkin palamattomaan kotiimme sodan murheista toipuneena.

Kouluni jatkui kevättalvella entiseen tapaansa. Koulumatkalle, järven jäälle oli kaatunut kuusi vihollisen sotilasta, joiden taskut oli suomalaiset sotilaat tyhjentäneet jäälle.

Jäältä löytyi linkkuveitsiä, taskulamppuja, suksisauvoja ja vihollissotilaiden kokardeja. Me koulupojat kilpailimme sotasaaliista. Onnistuin saamaan linkkuveitsen, jolla oli minulle hyötykäyttöä.

Nuo kaatuneet vihollissotilaat oli haudattu suomalaisten sotilaiden toimesta koulun aidan taakse hiekkaiseen mäen kumpareiseen. Haudalle oli pystytetty puukeppi, jonka päähän oli kiinnitetty peltinen lappu ja siinä luki teksti: ” Tässä lepää kuusi ryssää.”

Kalle Pulkkinen, Pyhäranta