Mies, jonka huuliharppu pelasti

0
Timo Yli-Nokari opetteli soittamaan huuliharppua mummulassaan asuvan enonsa opastuksella alle kouluikäisenä.
Kuvitellaanpa tällainen tilanne: Eräänä aivan tavallisena lauantain ja sunnuntain välisenä yönä mies herää kesken rauhallisten unien, nousee ylös ja tajuaa, ettei hänellä ole oikein tasapainoa. Kävellessään hän ottaa seinistä tukea ja oloaan ihmetellen mies menee takaisin nukkumaan. Aamulla miehen vaimokin huomaa, ettei miehellä ole kaikki kunnossa, tai vielä pahempaa; kaikki näyttää olevan täysin sekaisin. Siis siihen tapaan, että mies ei löydä sanoja ja katselee lusikkaa hämmentyneenä miettien, mitä sillä pitäisi tehdä. Sitten vaimo soittaa ambulanssin, joka vie miehen sairaalaan ja hänellä todetaan aivoinfarkti. Pian mies on jo kuntoutusyksikössä, hän on väsynyt, aivan hirvittävän väsynyt, ja hänen puheensa on kovin vaikeaa, asioiden aloittaminen ei suju, sormista on tullut kömpelöt ja monet muistot, tärkeät päivämäärät ja tapahtumat ovat pyyhkiytyneet mielestä pois. Sitten pelimannimies keksii jotakin itse: jospa vaimo toisi hänen rakkaan soittimensa, huuliharpun? Ja kun mies sitten saa sen käteensä, hän vie soittimen huulilleen, kuten on tehnyt pikkupojasta lähtien, tuhansia ja tuhansia kertoja aiemmin. Mies on musisoinut valtaosan elämästään, mutta aivoinfarkti tuntuu tyhjentäneen hänen sisäisen jukeboxinsa eikä hänen mieleensä tule kuin yksi laulu, ja sitä hän alkaa puhaltaa, ensin arasti tapaillen, sitten rohkeammin kuin olisi tunnistanut hyvän tutun vuosikymmenten takaa. Vaimon silmiin nousevat kyyneleet ja ympärillä olevat ihmiset liikuttuvat, sillä huoneen täyttävät kaikille tutut sävelet:
”Elo ihmisen huolineen murheineen, se on vain väliaikainen.
Ilon hetki myös helkkyvin riemuineen, se on vain väliaikainen.
Tämä elomme riemu ja rikkaus, sekä rinnassa riehuva rakkaus
ja pettymys tuo – totta tosiaan – väliaikaista kaikki on vaan — ”

 

Mitään edellä kuvatusta ei Timo ja Maire Yli-Nokarin tarvitse kuvitella, sillä tämä kaikki tapahtui heille loppuvuonna 2018. Heidän elämänsä muuttui yhdessä yössä.

– IHAN PUSKISTA Timon sairastuminen tuli, aivan täysin, kertaa Maire Yli-Nokari reilun kolmen vuoden takaisia tapahtumia pariskunnan kodissa Laitilassa.

Elämä on sen jälkeen mennyt pitkälti uusiksi. Perheen kotina 1980-luvulta saakka ollut omakotitalo on myynnissä ja pariskunnan suunnitelmissa on muuttaa Poriin.

– Meille tärkeä paikka on Timon isän kotitila Kiikoisissa ja kun jommasta kummasta on nyt luovuttava, niin mieluummin sitten tästä kodista, Maire kertoo.

Päätös on tehty, mutta tilanne on kaikkea muuta kuin helppo.

Vieressä istuva Timo, 79, kuuntelee ja nyökyttelee suunnitelmille.

– En pysty tekemään omakotitalossa asumiseen liittyviä hommia, en lumitöitä, en ajamaan ruohoa, en korjaustöitä. Minähän väsyn nykyään jo vajaan 100 kilometrin ajomatkasta Laitilasta mökille Kiikoisiin, hän hymähtää ja kertoo menettäneensä aivoinfarktin vuoksi ajokorttinsakin.

Timolla on lukuisia huuliharppuja, mutta luottosoitin on hänen 1960-luvulla hankkimansa Hohnerin huuliharppu.

LAITILAAN pariskunta päätyi aikoinaan töiden perässä, täällä he kasvattivat lapsensa ja tänne he jäivät asumaan eläke-elämän koittaessa, lähinnä Timon aktiivisen harrastuselämän vuoksi.

– Nyt en pysty harrastamaankaan kuten ennen. Sosiaalinen elämäni liittyi harrastuksiini, joten sekin on jäänyt, mies miettii vakavana.

Timo on pelimanni henkeen ja vereen; hän on soittanut viulua ja huuliharppua, laulanut kuorossa ja tanssinut Maire-vaimonsa kanssa vuosikymmenien ajan purpuri-tansseja. Aivoinfarkti muutti paljon.

– En enää pysty soittamaan viulua, kun sormet eivät tottele. Kuoronkin jouduin jättämään, koska aivoinfarktin jälkeen äänialani on yhden sävellajin matalampi ja kaikki pitäisi opetella uudestaan, eikä se enää minulta onnistu. Muistini pätkii, takeltelen sanoissa ja väsyn helposti, joten lepäilen paljon, hän kuvaa kerrasta muuttunutta arkeaan.

”Kun osasin vielä aivoinfarktin jälkeenkin soittaa, tuntui, että ihan kaikki entisestä ei ole mennyt.”

MUTTA sitten toisaalta on muutakin kuin luopumista. Kuten vaikkapa huuliharppu, joka on kuin silta nykyisen ja entisen elämän välillä.

– Ajattelen niin, että huuliharppu pelasti minut. Kun osasin soittaa, tuntui, että ihan kaikki entisestä ei ole mennyt. Ja että pystyn ilahduttamaan soitollani vieläkin ihmisiä, hän sanoo ja silmät syttyvät tuikkimaan.

Huuliharpun kylkeen Maire on teipannut paperinpalan, jossa on laulujen nimiä.

– Timon mieleen ei aina tule lauluja, mutta kun hän näkee listan niiden nimistä, hän osaa ne soittaa.

Uusi tilanne on tuonut uudenlaisia haasteita ja osa niistä on kekseliäillä konsteilla voitettavissa.

Ja onhan heillä tärkeä ankkuri, vapaa-ajankoti Kiikoisissa. Se on Timon isän kotitila ja ollut aina koko perheelle tärkeä paikka. Sinne suunnataan usein, ja pariskunta on myös säilyttänyt aktiiviset suhteet paikkakunnalle.

– Olen ollut sielläkin pelimanneissa ja näytelmäpiirissä ja yhdessä olemme osallistuneet monenlaiseen, kertoo Timo, joka kokosi ensimmäisenä eläkevuonnaan Kiikoisten murteen sanakirjan ja samojen kansien väliin paikallisia tarinoitakin.

”Monta synkkää hetkeä on pyöräillessä muuttunut paljon valoisammaksi.”

ON MYÖS tärkeä henkireikä, pyöräily. Jo 15 vuotta sitten eläkkeelle jäätyään Timo osti itselleen ensimmäisen sähköpyörän, ja aivoinfarktin jälkeen monta synkkää hetkeä on pyöräillessä muuttunut paljon valoisammaksi. Hän on viime vuosina ajanut pitkälti yli 4 000 kilometriä vuosittain.

– Pyörässä on nastarenkaat ja ajan ympäri vuoden. Huomaan kyllä vaaranpaikat, jos jossain on sohjoa tai liukasta, hän vakuuttaa ja lisää, että kaikkein huonoimmilla keleillä pyörä jää kyllä varastoon odottamaan turvallisempia ajosäitä.

Ensimmäisen sähköpyöränsä Timo Yli-Nokari osti jo viitisentoista vuotta sitten, kun jäi eläkkeelle.

– Kyllä minua välillä hirvittää, kun Timo lähtee lähes kelissä kuin kelissä pyöräilemään, mutta toisaalta ainahan sitä olisi jotain pelättävää, jos sen kautta ajattelee, Maire pohtii.

Vaikka Timo välillä viipyy pyörälenkeillään, niin Maire on oppinut kärsivällisesti odottamaan.

– Aina Timo on kotiin osannut takaisin. Ainakin tähän saakka, hän naurahtaa ja saa Timon tunnustamaan toimittajalle, että kyllä hän on toisinaan eksynytkin.

Aivoinfarkti pyyhki miehen mielestä katujen ja teiden nimet, eikä niiden oppiminen enää suju.

– Mutta tutut maisemat onneksi tunnistan ja senkin, jos joku maisema näyttää yhtäkkiä vieraalta, Timo sanoo nauraen ja lisää sitten:

– Mutta ei se eksyminen pelota. Eikös sitä välillä pidäkin vähän seikkailla, hän naurahtaa ilakoiva pilke silmäkulmissaan.