Ukrainalaiset pitävät vahvasti yhtä – Matka Keski-Ukrainasta Laitilaan kesti monta päivää

0
Maksym ja Liudmyle Masafranov sekä Maryna ja Tetjana Maliuk saavat tukea toisistaan.

Ukrainalaiset Maryna Maliuk, 37, sekä Liudmyle Masafranova, 35, saapuvat Ranta-Marjojen toimistorakennukseen haastatteluun. Kun he halaavat käytävällä kohtaamiaan tuttuja, on ilmassa jälleennäkemisen riemua. Samalla he esittelevät lapsensa, tässä on Marynan tytär Tetjana,14, ja tässä Liudmylen poika Maksym, myös 14.

Iloon sekoittuu sanatonta, rinnassa painavaa murhetta, sillä kaikki tietävät, miksi äitien mukana ovat myös lapset. Venäjä hyökkäsi Ukrainaan neljä viikkoa sitten. Sen jälkeen maailma ei ole ollut entisensä. Vähiten niille, jotka ovat joutuneet jättämään kotinsa ja sukulaisensa sodan keskelle.

Haastattelussa tulkkina toimii Rannan tilalla esihenkilönä työskentelevä Anton Pazniakou.

Maliukit ja Masafranovat ovat pitkäaikaisia ystäviä, sillä heidän kotimaataan puolustamaan jääneet miehet ovat tutustuneet toisiinsa jo kouluaikoinaan. Maryna on työskennellyt laitilalaisella Rannan marjatilalla 11 kautta, Liudmyle neljä. Tänäkin vuonna he olivat tulossa, mutta myöhemmin.

Maliukien ja Masafranovien koti on Keski-Ukrainassa Dnepr-joen varrella sijaitsevissa kaupungeissa lähellä toisiaan. Maliukit asuvat Svetnovodskissa ja Masafranovat Krementsukissa. Heidän kaupunkeihinsa venäläiset eivät olleet ainakaan ennen tiistaista haastattelua hyökänneet. Hälytyssireenien korvia särkevä ääni tuli silti tutuksi.

– Kaupunkiemme yli on mennyt ylilentoja. Taivaalla on näkynyt ohjuksia, Maryna kertoo.

Hän toimi ennen Laitilaan lähtöä vapaaehtoisena kaupunkinsa aluepuolustuksessa, jonka tehtäviin kuului esimerkiksi poistaa maasta mahdollisia viholliselle tehtyjä merkkejä, ilmoittaa havaituista droneista ja lentokoneista sekä katsoa tarkastuspisteillä ihmisten papereita.

Ihmisiä Keski-Ukrainan kaupunkeihin tuli tulvimalla.

– Paljon, paljon ihmisiä, idästä, etelästä ja pohjoisesta, Maryna ja Liudmyle kertovat.

Siis suunnista, joista Venäjä on Ukrainaan pääosin hyökännyt.

YK:n humanitaaristen asioiden koordinointitoimisto OCHA arvioi, että sotaa on paennut noin kymmenen miljoonaa ukrainalaista. Näistä maansisäisiä pakolaisia on raportin mukaan 6,5 miljoonaa.

Maliukit ja Masafranovat olivat jo kotonaan yhteydessä toisiinsa ja marjatilan Mira Rantaan, joten heillä oli tiedossa, minne he Ukrainasta lähtevät. Ostetut lentoliput olivat loppujen lopuksi käyttökelvottomat, sillä ilmayhteyttä ei enää ollut.

Matka kohti Puolan rajaa alkoi pikkubussilla, joka lähti yöllä. Mukanaan heillä oli vain välttämättömät tavarat.

– Ajoimme niin nopeasti kuin mahdollista, kiersimme kaupungit. Me vain menimme ja menimme, naiset kertovat.

Tuntien ja liki tuhannen kilometrin jälkeen he pääsivät Puolan rajalle, jossa vastassa oli vapaaehtoisia, jotka tarjosivat sotaa pakeneville ruokaa ja juomaa.

– Odotimme 2,5 tuntia rajalla, jonka jälkeen pääsimme toiseen bussiin, joka vei meidät viidessä tunnissa Varsovaan.

Sieltä he tiesivät suomalaisbussien kuljettavan ukrainalaisia Suomeen. Maryna kertoo olleensa hyvissä ajoin yhteydessä bussissa vapaaehtoisena työskentelevään naiseen.

Paikan päällä ukrainalaisia kyytiintulijoita oli kuitenkin enemmän kuin suomalaiset odottivat. Bussi otettiin täpötäyteen, mukana oli myös lemmikkieläimiä. Bussissa oli suomalainen lääkäri ja kaksi kuskia.

Matkalle varatut ruokatarpeet suomalaiset jättivät seuraavia busseja odottamaan jääneille. Matkustajille ruokaa haettiin matkalta pikaruokaravintoloista.

– Autolautta Tallinnasta Helsinkiin oli ilmainen ja saimme syödä ilmaiseksi.

Helsingissä tuntemattomiksi jääneet auttajat ajoivat heidät Kampin linja-autoterminaaliin, josta Maliukit ja Masafranovat nousivat Onnibussin kyytiin kohti Laitilaa.

– Kaikki oli ilmaista, kiitos, kiitos.

Laitilassa Maliukit ja Masafranovat olivat reilu viikko sitten. Laitilan linja-autoasemalla heitä odotti tuttu Anton Pazniakou. Mira Ranta puolestaan oli yhteydessä kaupunkiin, mitä kautta Maliukit ja. Masafranovat saivat asunnon.

Maliukien ja Masafranovien kaksioon on majoitettu yhteensä kuusi ihmistä. Maliukit ja Masafranovat asuvat olohuoneessa ja makuuhuoneessa asuu äiti tyttärensä kanssa.

Ukrainalaiset Laitilassa -yhteisö on tuonut heille ruokaa.

– Olemme saaneet kaiken, mitä tarvitsemme, naiset kiittelevät.

Sodan alettua sekä Tetjanan että Maksymin koulu loppui. Sitä jatkettiin parin viikon tauon jälkeen etänä. Tetjanan luokkakavereista monet ovat lähteneet pakoon eri maihin. Koulu verkon välityksellä jatkuu edelleen. Nuoret näkevät siis opettajansa ja luokkakaverinsa päivittäin.

– Tunti keskeytyy, jos tulee ilmahälytys, he kertovat.

Tunnelmat lähtöhetkellä olivat raskaat.

– Sitä ei voi sanoin sanoin kuvailla. On vaikea lähteä kodistaan, Maksym sanoo.

Nuorilta kysyn, että kaipaavatko he jotain harrastusta. Maksymin mieleen tulee urheilu. Tetjana pyörittelee aluksi päätään.

– Ehkä voisin vaikka maalata. Haluaisin oppia englantia ja ehkä suomeakin, hän sitten keksii.

Laitilan kaupunki on ottanut nuorten nimet listoilleen, mutta koulun alkamisesta ei ollut vielä haastatteluhetkellä tietoa.

Liudmyle joutui jättämään Ukrainaan vanhimman poikansa, joka on 18-vuotias.

Hänelle oli tullut kutsu astua asepalvelukseen huhtikuussa, mutta sota ehti alkaa ennen sitä. Lupaa rajan ylittämiseen täysi-ikäisellä nuorella miehellä ei ole.

– Hän on isänsä kanssa nyt aluepuolustuksessa, Liudmyle sanoo.

Laitilasta Maliukit ja Masafranovat lähtivät viikko sitten Anton Pazniakoun kyydillä Raision poliisiasemalle, jossa Lounais-Suomen turvapaikkahakemukset käsitellään.

– Lähdimme perjantain vastaisena yönä yhdeltä liikkeelle eli olimme kahdelta Raisiossa. Jonossa oli jo silloin 76 henkilöä. Paikka aukesi aamukymmeneltä ja vasta puoli kahdelta iltapäivällä saimme asian hoidettua, Anton kertoo.

Raisiossa Punaisen Ristin vapaaehtoiset auttoivat heitä, tarjosivat juotavaa ja välipalaa. Itse papereiden täyttämiseen poliisiasemalla sai ukrainan kielellä apua. Poliisiasemalta he lähtivät Pansion vastaanottokeskukseen, jossa naiset saivat suomenkielisen henkilökortin, johon on merkitty lapset.

Uutisia Ukrainasta Maliukit ja Masafranovat kertovat seuraavansa koko ajan. He soittavat sukulaisille ja seuraavat ilmahälytyksiä.

– Ilmahälytysten tullessa voimme tarvittaessa ohjata apua tarvittavaan paikkaan.

On raskasta seurata sotauutisia kotimaastaan. Naisia alkaa aiheesta puhuttaessa itkettää. Tetjana tarttuu äitiään kädestä kiinni. He saavat tukea toisistaan. Monet itkut on jo itketty, mutta kyyneleiden lähde on ehtymätön.

– He ovat hyvin huolissaan muista ihmisistä Ukrainassa, Anton selittää.

Maryna viittaa ikkunaan, josta näkyy sininen taivas.

– Enää meidän ei tarvitse pelätä. Ei tarvitse teipata ja peittää ikkunoita, voi laittaa valot yöllä päälle, ei kuulu kovia ääniä.

Haastateltavat haluavat välittää suuret kiitokset laitilalaisille, suomalaisille ja kaikille kansoille saamastaan tuesta. Mielessä ovat myös kotimaan taistelijat.

– Kiitos ukrainalaisille joukoille, jotka suojelevat maatamme näinä aikoina. Kiitos kaikille, jotka antavat lapsillemme suojaa, Maryna ja Liudmyle sanovat.

Yksi avunpyyntö naisilla on vahvasti mielessään.

– Sunnuntaina haluaisimme mennä kirkkoon. Pyydämme Jumalaa lopettamaan tämän sodan.

Maryna kertoo olevansa tyytyväinen siihen, että on Suomessa ja Laitilassa.

– Voin täältä auttaa sukulaisiani ja puolustaa heitä, jotka pysyvät Ukrainassa.

Samaan aikaan haastateltavien mielessä on paluu Ukrainaan.

– Toivomme, että näemme taas miehemme ja että kotimme pysyvät ehjinä.