”Ukrainalaisilla on valtava hätä” – Olavi Ahonen haki pakolaisia Laitilaan. Turkin sodasta ja Italian mafiastakin selvinnyt mies järkyttyi nähdessään sodan aiheuttaman kaaoksen

0
Olavi Ahonen aikoo lähteä jälleen perjantaina Puolaan. - Niin kauan autan kuin on mahdollista.

Olavi Ahonen palasi Puolasta Suomeen perjantaina. Ensimmäiseksi hänen oli soitettava lääkäriin.

– En saanut edes tupakkaa sytytettyä. Kädet vispasivat niin kovin, hän kuvailee stressireaktion purkautumista.

Mies sai lääkäriltä unilääkereseptin ja nukkui sen jälkeen 24 tuntia. Herättyään hän lähti kauppaan, osti karkkeja ja ajoi sitten kotoaan Uudestakaupungista Laitilaan Rantamarjan tilalle. Sinne hän oli kuljettanut perjantaiaamusta osan siitä bussilastillisesta, jonka oli hakenut Krakovasta ja Varsovasta.

Ahonen haki Puolasta 49 pakolaista, ukrainalaisia äitejä ja lapsia sekä yhden mopsin.

– Minun oli pakko ajaa marjatilalle katsomaan, miten lapset voivat. Vaikka olen kaikenlaista nähnyt elämässäni, niin en mitään niin järkyttävää kuin Ukrainan rajalla. Ihmisiä kulki tuhansia ja tuhansia. Äidit tunkivat syliini lapsia, joilla ei ollut kenkiä tai edes sukkia jalassa. Ihmisten hätä ja pelko ovat jotain sellaista, mitä me täällä emme osaa ymmärtää, hän sanoo.

Ahonen itse on sentään kokenut elämässään kaikenlaista, silti mies on järkyttynyt siitä kaikesta, mitä näki Ukrainan rajalla.

Rekkahommista ja tilausajoista eläkkeelle jäänyt Olavi Ahonen aikoo lähteä taas perjantaina hakemaan uutta kuormaa Suomeen.

– Kuulin, että Ukrainaan lähetetään ambulansseja. Jos vain kuljettajaa tarvitaan, niin lähden. Ei minua pelota, hän sanoo. Ilme kertoo, että hän on tosissaan.

Olavi Ahonen on ajanut kuusi vuotta rekkaa Venäjälle. Kerrankin elektroniikkalastissa ollut rekka ohjattiin ison hallin pihalle Moskovassa. Takana lävähti rautaportti kiinni.

– Rekka oli siellä 1,5 viikkoa, sitä ei saanut liikuttaa mihinkään. Itse sain käydä kaupungilla, mutta minun piti tulla joka iltaseitsemäksi rekkaan. Pihalla vartioivat koirat. Jos tuli vessahätä, se piti toimittaa ikkunan raosta, hän kuvailee.

Kun elektroniikkalasti oli kadonnut autosta, hän pääsi jatkamaan matkaa.

Italian rajalla oli kerran vastassa mafia. Adidas-tennarit menivät sen siliän tien, mitään ei voinut. Turkkiin Ahonen kuljetti kananmunia kypärä päässään, kun maassa sodittiin.

– Saudi-Arabiaan, Jeddan kaupunkiin, kuskasin kerran moottorikelkkoja. Siellä ne ajelivat niillä hiekkadyyneillä, hän kertoo.

Kun Rantamarjan tilan isäntä oli kysellyt kuljettajaa hakemaan ihmisiä Ukrainan rajalta, bussiyhtiön omistaja oli vastannut, että Ahonen on hommaan ”riittävän hullu”. Niin Ahoselle soitettiin ja jo muutaman tunnin päästä hän tyyrasi bussin Tallinnan laivalle, sompasi sitten auton ensin Krakovaan, otti sieltä porukan ja sitten Varsovaan.

– Varsovan juna-asemalle tulee jatkuvasti ihmisiä, tuhansia ja tuhansia, hän kuvailee.

– Olin saanut Uudenkaupungin Itäpoijusta lahjoitustavaraa ja niitä jaoin sitten siellä ihmisille. Olen niin kiitollinen, että oli jotain vietävää, hän lähettää kiitokset kauppiaalle.

Kun bussi oli täynnä, he lähtivät kohti Suomea. Liettuan ja Latvian rajalla tuli kolmen tunnin stoppi. Tullimiehet kuvasivat ukrainalaisten passit ja kartoittivat matkustajat. Ahonen sanoo, että onneksi lapset olivat niin uuvuksissa, että nukkuivat autossa.

Matkan varrella oli pysähdyttävä huoltoasemille, jotta äidit ja lapset pääsivät vessaan. Ahonen kävi kassalla maksamassa vessakäynnit, sillä hän arveli, ettei yrittäjien hyvä tahto riitä loputtomiin.

– Jossain vaiheessa huoltoasemat kieltäisivät käynnit, jos vain vettä kulutetaan, eikä mitään osteta.

Maailma on opettanut keinot.

Matkan varrella Ahonen kuuli tarinoita, miten sodasta oli paettu. Yksikin nainen kertoi, miten hänen miehensä oli viety yöllä armeijaan. Hän pakkasi jenkkilaukun ja lapselle repun selkään. He ehtivät vain sadan metrin päähän kotitalostaan, kun kerrostalo jysähti räjäytyksen voimasta alas.

– Sota on niin kauheaa, ettei sitä voi millään käsittää.

Ahonen on oppinut maailmalla puhumaan useita kieliä. Hän puhuu suomen lisäksi englantia, venäjää, saksaa ja italiaa. Puhumalla hän on selvinnyt monesta tilanteesta, mutta kun vastassa on ase, puhuminenkaan ei auta.

– Venäjällä sen oppi, ettei tavallinen kansa ole siellä missään arvossa. Ihminen voidaan ampua kadulle.

– Minulla on semmoinen olo, että tämän Ukrainan sodan kanssa ollaan vielä helisemässä, Ahonen puistelee päätään.

Hän kiittelee, että vielä on ihmisiä, joilla on sydän paikallaan ja halua auttaa.

– Tämä Laitilan Rantamarjan tilan isäntäkin majoittaa ihmisiä ja ruokkii heidät. On varmaan laittanut tähän auttamistyöhön jo tuhansia euroja.

Apua tarjotaan eri puolilta Suomea. Ahosen bussilastista osa jäi Helsinkiin, muutama Maskuun, osa matkasi Kajaaniin ja Jyväskylästäkin tuli auto hakemaan ihmisiä. Ukrainalaiset menevät mieluiten sinne, missä on jo ukrainalaisia.

Sitä Ahonen vain miettii, mikä kuntien tilanne on, onko asuntoja ja apua tarpeeksi saatavilla. Vastahan pakolaisvirta on lähtenyt liikkeelle. Kaikilla tulijoilla ei ole paikkaa, mihin mennä.

– Viime yönä oli juuri tilanne, että Ukrainan rajalta tuli bussilastillinen ihmisiä. Kuljettaja soitteli, että mihin heidät viedään.

Ahonen ei koskaan unohda viisivuotiaan pikkupojan kiitollista katsetta, kun hän ojensi pojalle karamellipussin, eikä sitä kuorsaavaa mopsia, joka oli sodasta paenneen naisen sylissä hänen takanaan linja-autossa.

– Jos kaikki vain lykkäisivät kädet taskuun, niin mitä tästä tulisi, hän tokaisi tuttavalle, joka uteli, miksi Ahonen lähtee Ukrainan rajalle.

– Suomalaisten pitäisi tajuta, miten hirveä hätä ukrainalaisilla on.