Arjen arvo

0

Inga Nuojua

Tuttavani sairastui syöpään. Rankat hoidot veivät voimat. Asioiden ollessa synkimmillään, hän totesi: kun istun keittiön pöydän ääressä pystymättä syömään yhtään mitään, kadehdin suunnattomasti tiellä kulkevia menossa kuka minnekin.

Tuon lausahduksen jälkeen kului vuosia, ennen kuin oivalsin sen sanoman täysimääräisenä – vasta silloin, kun omien voimien rajallisuus tuli ensimmäistä kertaa vastaan.

Elämä voi suistua raiteltaan aivan odottamatta. Vahinko ei tule kello kaulassa, tietää sananlasku. Joskus muutos on edennyt terveydentilassa hissukseen lähettäen pieniä signaaleja, jotka pystyy ohittamaan, kunnes rysähtää. Petetyksikin voi tulla ilman, että on osannut toista epäillä. Mitä hyväuskoisempi, sen varmemmin. Äkkikuolema panee läheisten elämän pohjan hetkessä tärähtelemään.

Oli syy myllerryksen kuiluun putoamiseen mikä tahansa, vain synkän tunnelin läpi sieltä valoon pääsee. Tunnelin läpi pimeässä vaeltaessa kannatteleva apu olisi todella tarpeen.

Aina sitä ei kuitenkaan ole. Pakko selviytyä yksin, usein vielä muista huolehtien. Silloin arjen rutiinit muuttuvat elämää kannattelevaksi rakennelmaksi.

Harvalta lienee jäänyt huomaamatta, että yöllä valvoessa ongelma kuin ongelma on vuorenkorkuinen ja sortumassa päälle. Unettoman yön jälkeen aamuyöllä saattaa torkahtaa. Havahtuessa uuteen päivään ensimmäisenä tajunnan täyttää tuska ja toivottomuus. Periksiantamisen halu.

Silloin on hyvä, jos jonkin takia on pakko nousta ylös, tehdä aamutoimet, hoitaa arkiaskareet, vaikka itse vaeltaa sumussa. Tehdä ruokaa jonkun muun takia, vaikkei itselle maistu. Silti saanee jotakin nieltyä.

Askelia tulee otettua, vaikka ei huomaa. Hyvässä lykyssä unipätkä seuraavana yönä on pitempi – tai sitä seuraavana.

Vasta tällä vuosituhannella on tullut tutuksi sana kriisiapu. Sellaisen tarvetta olisi varmasti ollut maailman sivu. Miten ihmiset sitten ovat selvinneet. Vaihtelevasti luulisin. Äärimmäisiin ratkaisuihinkin on päädytty.

Agraariyhteiskunnassa yhteisöllisyys kannatteli eri tavalla kuin tässä niinsanotussa hyvinvointiyhteiskunnassa, jossa ongelmien hoito on ulkoistettu eri viranomaistahoille. Olen taipuvainen ajattelemaan, että tilanne on huono, jos ainoa omainen on viranomainen.

En halua mitätöitä ammattiavun merkitystä, mutta lämpimin ja osaaottavin apu tulee ainakin oman kokemukseni perusteella läheisiltä ihmisiltä – omaisilta ja ystäviltä. He tuntevat hädässä olevan vahvuudet ja heikkoudet, voivat suunnata apunsa täsmäiskun omaisesti.

Joskus riittää, kun joku toteaa: minulle voit soittaa vaikka keskellä yötä, jos on oikein paha olla. Tuollainen optio on aivan uskomattoman tehokas, vaikkei sitä koskaan käyttäisi.

Nujerrettuna tunnelissa taapertanut tietää, että tunnelin päähän ei päivässä tai kahdessa selviä. Hänestä tulee hyvä vertaistuki, kun on itse saanut voimansa takaisin.

Hän ei yritä hoputtaa. Hän tietää, että mielen laiva kääntyy hitaasti. Hän myös tietää suurimman toiveen: palaamisen tavalliseen arkeen, siihen jokapäiväiseksi sanottuun.

Kirjoittaja on eläkkeellä oleva biologi, joka on kotoisin Laitilasta.