Kirja toi mieleen runon

0

Toimituksessa vieraillut Tuula Valtanen toi toimitukseen Atte Laineen sisaren Sinikan kirjoittaman muistorunon, jonka Laitilan Sanomat on julkaissut vuonna 1966.

Valtanen oli lukenut Eija Eskola-Burin Enemmän kuin muisto – Sotalapsi Atte Laineen tarina -kirjan ja runo oli palannut hänen mieleensä. Valtanen on asunut lapsuudessaan Laineen perheen lähellä.

– Välissä oli iso peltoaukea, Valtanen muistelee.

Isäni Frans Oskar Johan Laineen muistolle

Isäni Armas

mulle rakkahin päällä maan

niin äkkiä arvaamatta

erkani elomme tie.

Tuli tieto, olit poissa

sydän särkyi, itkee, etsii.

Kerran perjantaipäivänä

vuosia sitten

elon ensikertaa sä nähdä sait,

oli varhain aamu silloin

alkoi taipalees päällä maan.

Luo polun lapsuuden karun

ja köyhän

vei askelees nuoruuteen

miehuuteen.

Oli elon polkus valoa ja varjoa täynnä

tummat pilvet sen peitti usein,

tuli myrskyt, tuli sota

tuli nälkä ja vilu.

Olit sortua alle hädän ja surun

olit isä lapsen kuuden.

Oli kuolema tuttu vieras sulle

usein astui se kotiis,

korjasi viljaa

ei kysynyt lupaa.

Monen rakkaasi saatoit

rajan taa,

kyynelees kätkit, surusi suljit.

Yli kaiken sua kantoi,

lapsuutes usko,

lohdutti, hyväili, voimia antoi.

Kuin viittana varrella elosi tien

askelees johdatti

kotia vei.

Niin tuli perjantaipäivä

heinäkuun

päivä lämpöisen kesän,

kotipolkua kuljit

kukat tuhannet polun reunoja peitti,

sinikellot soi, kotimännyt kuiski

työpaikalle askelees vei.

Oli mieles niin valoisa vapaa

kenties aavistit, tunsit

oli päivä tää keskellä kesää,

päivä lämpöisen heinäkuun

oli elosi viimeinen.

Lepäs sallimus päällä maan.

Tuli salama, toi viestin

nostit katseesi korkeuteen.

Tuli Herra, alas astui

käteesi tarttui, nosti, kantoi, perille vei.

Katsos oli päivä jo painumas iltaan.

Olit eloni kallio

sen pohja ja juuri

kun lähdit, tuli romahdus

sortus sillat ja siteet.

Jäi jäljelle tyhjyys, ikävä

elon polkuani varjo peitti.

Oli meillä tarkoitus tavata

heinäkuun lauantaina

en tiennyt, en aavistaa voinut Isä

sinä päivänä arkkusi jäljellä kuljin.

Oli huules jo kylmät, kasvos, kätes,

ei enää sykkinyt lämpöinen sydän.

Isä en tiennyt näin kipeään koskee suru

kuin tuska se rinnan täyttää

kuin sairaus ruumiin se kalvaa.

Kotitanhu niin outo ja varjoinen on,

ei kuulus askel, ei ääni,

nyyhkytys vain.

Yli kaiken sua kaipaan Isäni oma.

Viljavainiot valittaa hiljaa

kaipaa uurtajaa ahkeaa omaa,

kotimännyt kaivaten nyyhkii

metsäpolku niin autio on.

Astui kaipaus sanaton tanhuille kodin,

kun paimen omansa korjas.

Kuin tuhlaajalapsen lailla

nyt kummulles palaan

polvistun kummulles, rinnalles pääni painan.

Sua kaikesta kiitän, Isäni oma.

Anna anteeksi kerrat monet

olit kaikkeni päällä maan.

Tuudi, tuudi, nyt tuonenkehto

mun Isääni armasta

tuudi hiljaa hyväillen hellien

lempilapsekses ota.

Sua uni rauhaisa pyhä

peltomiehelle maan.

Kiittäen kaivaten Sinikka