Kun kyyhky sai siipeensä

0

Lauri Kattelus

Helmikuun lopulla maailma muuttui. Venäjän hyökkäyssota tuhoaa silmittömästi Ukrainaa, pakottaa ukrainalaiset pakenemaan kodeistaan ja vaikuttaa ympäri Eurooppaa – Laitilassa asti.

Sodan ensi päivistä alkaen laitilalaiset avasivat ovensa ja sydämensä ukrainalaisille. Vain muutamassa hetkessä vapaaehtoiset järjestivät avustuskuljetuksia, maatilat tarjoisivat majoituskapasiteettiaan ja kaupungin työntekijät ahkeroivat palveluita uuteen asentoon.

Auttamalla toista, auttaa samalla myös itseään. Sota Euroopassa on painajainen, johon kukaan ei olisi halunnut herätä.

Pelko Venäjän aggression leviämisestä muillekin rajoille on ihmisillä aitoa. Putinin Venäjän suuren pahuuden ja Ukrainan pakolaisten hädän edessä tuntee helposti voimattomuutta, joka lamauttaa. Sota on niin lähellä, että se koskettaa meitä kaikkia. Toimeliaisuus ja kouriintuntuvat avustusteot antavat vaikeasti käsitettävässä tilanteessa hallinnan tunnetta.

Apua organisoidessa mieleen hiipii epäilys, että teemmekö oikeita asioita. Onko avulla merkitystä ja autanko lopulta enemmän itseäni kuin turvaan tulevia. Epävarmuus paiskaa voimattomuuden kanssa kättä.

Yhtenä epäilyksen hetkenä kävelen kaupungintalon aulan portaita alas. Kaupunkilaiset ovat tuoneet aulaan kasoittain vaatelahjoituksia.

Aurinko paistaa matalalta ja lahjoitusvaatteista leijaileva pöly heijastuu valossa. Aulan sovalla istuu äiti ja tytär. Odottavat asunnon avaimia. Lapsen kädet puristavat pillimehua ja pienet ihmettelevät silmät kurkkivat rauhassa ympärilleen.

Hetken päässä soi rokkibändin tutun kappaleen kertosäe mulla yksi pyyntö ois/ älä vie lapsuuttani pois/ anna mun nauttia aika tää.

Kyyneltä on vaikea pidätellä. Ainakin yksi pieni ihme on turvassa. Tehdään lisää.

Kirjoittaja on Laitilan kaupunginjohtaja.