Tulikettujen yö 14.3.

0
Kuva on otettu 13.-14.3.2022 Laitilan Laustilla. Kuvassa poseeraa revontulikorona, joka on eräs revontulimuoto.

Pirjo Koski

Tunsin itseni eräänä yönä varsin pieneksi ja nöyräksi koko taivaan revontulien alla. Palasin muistoissani takaisin lapsuuteen. Olimme isäni kanssa kytiksellä, mistä tämä kaikki revontuli-koohotus sai alkunsa. Silloin itku pääsi Laustin aavalla kuvauspellolla.

Kunpa isä olisit tiennyt, mihin kaikkialle se johti, kun opetit tyttäresi seuraamaan luonnonilmiöitä. Tosin en siinä kauaa ehtinyt murehtimaan, kun revontulikorona kiipesi taivaalla pään yläpuolelle riehumaan ja kameran polttovälikin loppui heti kättelyssä.

Lopulta nauroin, pyörin ympyrää ja kuvasin sinne, tänne ja tuonne vilistäviä tulikettuja niiden pyyhkiessä hännillään Laustin metsänlaitoja ja pellon pientareita. Joskus elämän onni on pienestä kiinni.

Vielä onnellisempi olin, kun huomasin kuvissani jälkikäteen lymyilevät revontulidyynit. Edellisestä kerrasta onkin jo aikaa.

Luonnonilmiöt, niistä kirjoittaminen ja kuvaaminen ovat minulle terapiaa nykypäivänä, eskapismia parhaimmillaan. Kuvatessa pitää keskittyä siihen mitä tekee ja samalla unohtuvat kaikki maallinen mätä, sodat, nuopurmaan mielenvikainen kääpiö, nälänhädät, TE- eli työnestokeskus, hintojen nousu ja oma sairastelu, ellei sitten satu tuulemaan liikaa, mikä aktivoi 3-hermosärkyä.

Oli miten oli, niin näin se on, sanoi isäkin aikoinaan. Kuvaaminen on sielunhoitoa parhaimmillaan. Silloin ei ehdi eikä jaksa stressata mitään muuta kuin että: ”mahtuuko tuo taivaallinen revontulikorona enää edes kuvaan ja ei mahdu, tuokaa joku minulle 12-millinen linssi”.

Ihmiset, nyt kirjoitan tämän tosissani, yrittäkää pitää kiinni harrastuksistanne, koska ne ovat lopulta niitä asioita, jotka määrittävät mielialaamme ja yleistä jaksamista näinä kaoottisina ja epävarmoina aikoina.

Meillä jokaisella pitää olla se oma juttu, mitä tehdessämme olemme onnellisia ja voimme irtaantua hetkeksi ankeuttajasta nimeltä ”arki”.

Kirjoittaja on laitilalainen ilmiökuvaaja.