Sanaton ymmärrys

0

Ossi Nyström

Olen sillä tavalla typerä, että menen arkiaamuisin töihin siitä huolimatta, että minusta olisi mukavampaa jäädä kotiin nukkumaan. Koska työsuhde on määräaikainen, minun on mahdollista pitää lukua niistä päivistä, viikoista ja kuukausista, jotka olen saanut kulutettua pois sen hetken tieltä, jolloin olen taas ”vapaa”.

Asia mitä en ole tullut ajatelleeksi on se, että katkoessani kammasta piikkejä ja vetäessäni rukseja kalenteriin tulen kuluttaneeksi aikaa pois myös sen hetken tieltä, jolloin menetän henkeni esimerkiksi jossakin perverssissä liikenneonnettomuudessa.

Koska tilanne on tämä, olen ajatellut, että minun olisi viisasta edes yrittää saada jotakin irti kaikista näistä päivistä, jotka tuovat minut lähemmäksi kuolinhetkeäni. Ehkä tulevaisuudessa, kun löydän taas itseni samankaltaisesta satimesta, pystyn suhtautumaan tilanteeseen kevyemmin, jos käytän nämä meneillään olevat hetket siihen, että opettelen ymmärtämään paremmin sekä itseäni että muita.

Viimeisen puolentoista kuukauden aikana olen tullut sellaiseen ymmärrykseen, että koulut, työpaikat ja kaikenmaailman laitokset tuppaavat olemaan eriskummallisia sosiaalisten suhteiden verkostoja, joissa pätevät sellaiset lainalaisuudet, jotka jokainen verkostossa rimpuilija ymmärtää omalla tavallaan, ja jotka toimivat siksi parhaimmillaankin vähän miten sattuu, kun ihmiset kuitenkin olettavat automaattisesti muiden ymmärtävän asiat samalla tavalla kuin he itse.

Omassa, melko lailla itsekeksityssä tapauksessani hyvät huomenet olivat jääneet osaltani joka aamu toivottamatta yhdelle tyypille, koska Hubba Bubba -purukumi valahti aina kurkkuuni juuri silloin, kun kohtasimme käytävällä. En voinut kuitenkaan kertoa hänelle tästä purukumiyhteensattumasta, sillä eihän meillä ollut muutenkaan tapana jutella, ja asiat olivat joka tapauksessa jo peruuttamattomasti sykkyrässä.

Oletin, että hän oletti moikkailumattomuuteni olevan vihamielisyyden tai ylimielisyyden osoitus. Kuin varmimmaksi vakuudeksi panin merkille, että hänellä oli välillä kahvihuoneessa sellainen merkillinen, ovela ja ilkeä ilme, ja tunsin sielussani, että noina hetkinä hän fantasioi heittävänsä minut jätteenpuristimeen.

Päätin nostaa kissan pöydälle, kun satuimme kerran samaan aikaan pukuhuoneeseen. Kerroin, että ei ole ollut tarkoitus käyttäytyä tylysti, että minä vaan olen välillä vähän tämmöinen. Seuraavaksi painauduimme vasten peltisiä vaatelokerikkoja ja aloimme suudella kiihkeästi. Tai siis hetkinen, nyt muistin väärin!

Itse asiassa vaivaannuttava hiljaisuus laskeutui yllemme kuin märkä, kylmä ja likinäköinen pressu, joka erehtyi luulemaan meitä halkopinoksi. Onnistuimme kömpimään sen alta pois vasta kun hän sanoi, että ”öö jaa” tai ”öö joo”. Siinä hetkessä, kun hän tuijotti minua niin kuin olisin joku tuntematon tyyppi, jonka hän huomaa vasta nyt ensimmäistä kertaa, murtui pato myös omalta osaltani lopullisesti, ja lausuin hänelle, että ”joo, jes, juu”. Sen jälkeen me emme ole vaihtaneet sanaakaan, sillä oletuksien tilalle on tullut yhteisymmärrys siitä, että hiljaisuus on parhainta huomaavaisuutta, mitä meillä on toisillemme tarjota.

Kirjoittaja on Laitilan Sanomien avustaja.