Satavuotiaitten elämänvinkit

0

Ylen Sadan vuoden sankarit -dokumenttisarja esittelee noin satavuotiaitten vinkkejä hyvään elämään. Tv-sarjan idea on kiinnostava. Tunnustan silti, että yhtään jaksoa en ole katsonut. Noin satavuotiaita on tässä työssä ja elämässä muutenkin kohdannut sen verran, että on niitä vinkkejä muutenkin kertynyt.

Yksi tuttavistani työskenteli pitkään hoivakodissa, jossa asui muistisairaita vanhuksia. Hän kertoi, miten dementikoista huomaa, mitkä asiat ihmiselle ovat lopulta kaikkein tärkeimpiä. Niitä on vain kaksi: ruoka ja rakkaus. Jos on vatsa täynnä ja ympärillä ihmisten lämpöä, elämä on mallillaan. Tosin ei se täyteläinen olo kauan kestä. Jo vartin päästä dementikko voi ihmetellä, että eikö sitä ruokaa tänään tarjoillakaan.

Kerran haastattelin 100-vuotiasta ikäneitoa. Hän oli terävämuistinen nainen ja kertoili leppoisasti elämästään. Haastattelun lopuksi satavuotias neiti-ihminen kysyi, että saako hänkin udella toimittajalta jotain. Onko toimittajalla lapsia, hän kysyi. Myöntävän vastauksen saatuaan hän jatkoi: No miltä se lastenteko tuntui? Neiti kertoi, miten hän oli asunut pitkään palokunnantalolla ja ovella oli käynyt miehiä kolkuttelemassa, mutta kun hän ei koskaan sitä ovea avannut. Sitä hän kovasti katui. Hänen vinkkinsä oli, että elämään kannattaa hankkia myös erotiikkaa. Eihän muuten voi tietää, onko se mukavaa.

Toinen satavuotias oli vauhdikkaampi tapaus. Nainen oli ollut kolme kertaa naimisissa ja jälleen hänellä oli uusi poikaystävä. Hän neuvoi, että naisen kannattaa vaihtaa vanhetessaan mies nuorempaan, kun ne miehet pakkaavat nukkua pois nuorempina. Satavuotiaalla oli 72-vuotias poikaystävä. 100-vuotissynttäreissä hän pääsi tanssiparketille poikaystävänsä kanssa. Kolmantena pyöränä oli rollaattori, mutta mitäs siitä. Hänen mottonsa oli, että elämässä kannattaa pitää hauskaa, kun ei voi koskaan tietää, milloin se päättyy. Onpa sitten ainakin elänyt.

Isoäitini nukkui pois yhtenä yönä 97-vuotiaana. Siihen mennessä hän oli antanut minulle, tyttärentyttärelleen, vain yhden elämänohjeen: sen, ettei toisten elämänohjeita kannata kuunnella. Jokaisen pitää elää omannäköinen elämä, isoäiti evästi. Ei pidä kuunnella liikaa muita, ettei ala elää muitten elämää.

Isoäiti eli kuten opetti. Hän pyöritti kyläkauppaa, vaikka muut sanoivat, ettei se ole taloudellisesti kannattavaa. Eläkkeellä hän alkoi matkustella ulkomaille, vaikka hän stressasi reissaamista ja sai vatsavaivoja. Hän ei antanut vatsan päättää elämästään. Naapurit naureskelivat isoäidin pihassa tepastelevaa kesyyntynyttä varista. Isoäiti ei naureskelusta välittänyt, varishan oli hyvää huussiseuraa.

Viimeksi tapasin satavuotiaan sotaveteraanin. Miehen kuulo oli heikentynyt, eikä hän oikein kuullut, mitä toimittaja yritti kysyä. Niinpä hän vastasi niihin kysymyksiin, joita kuvitteli toimittajan kysyvän. Hänen elämänvinkkinsä oli, että Jumalaan pitää luottaa. Hän kertoi sota-arpiensa parantuneen rukousten voimalla ja kun vaimo kuoli, hän meni kirkkoon ja sai sieltä rauhan.

Ruuasta ei ole yksikään satavuotias sen kummemmin puhunut. Ehkä syömisen merkitys sittenkin vähenee vanhetessa. Ainakin kahdeksankymppisestä isästäni huomaan, ettei se ruoka enää niin maistu. Paitsi jos tarjotaan ruisleipää, silliä ja sipulia. Hänen elämänvinkkinsä on, että työ terveenä pitää. Niinpä hän lähtee yhä joka aamu pajalle töihin aamuseitsemältä. Sairauslomalla hän on ollut vain kerran elämässään, kun varvas meni työtapaturman seurauksena kuolioon ja se piti amputoida.

Kirjoittaja yrittää elää isoäitinsä neuvon mukaan.

JÄTÄ VASTAUS

Kirjoita kommenttisi!
Kirjoita nimesi tähän