Jukka Vehmas
Tuulimyllyt olivat 1900-luvun alkukymmenille asti merkittävä tekijä länsisuomalaisessa kulttuurimaisemassa, aikana, jolloin kylämaisemat olivat melkeinpä puuttomia. Tuulimylly tuli keskiajalla vesimyllyn rinnalle; ensimmäinen tieto on Turusta vuodelta 1463. Vesimyllystä poiketen tuulimylly pyöri kuivanakin aikana, kun vain tuulta riitti.
Tuulimyllyjä tiedetään olleen Laitilassa jo 1500-luvun lopulla. Vuonna 1879, jolloin niiden määrä oli mahdollisesti suurimmillaan, niitä oli 180.
Tarkkaa päiväkirjaa pitänyt kunnallislautakunnan esimies Juho Valtonen laski vuonna 1911 määräksi yhteensä 163 myllyä, eniten Untamalassa, Kaivolassa ja Suontakana. Kirkonkylässä myllyjä oli muun muassa pappilan mäellä, ja sieltä saattoi katseella tavoittaa Kodjalan ja Salon myllyt.
Tuulimyllyjen väheneminen alkoi Esko Aaltosen väitöskirjan Länsi-Suomen yhteismyllyt (1944) mukaan selvästi ennen ensimmäistä maailmansotaa. Kustaa Vilkunalla on tieto, että 1930-luvun lopulla jauhatuskuntoinen tuulimylly oli jo harvinaisuus (Varsinais-Suomen historia II , 1938). Höyry, sähkö ja polttomoottori alkoivat pyörittää kotitarvemyllyjä.
Mamselli yleisin
Tuulimyllyt jaetaan rakenteen mukaan neljään tyyppiin: jalkamylly, varvas- eli konttimylly, harakkamylly ja mamsellimylly. Laitilan vanhemmat myllyt ovat olleet jalka- tai varvasmyllyjä, mutta harakkamyllystä ei ole tietoa, vaikka niitä tiedetään olleen muun muassa Raumalla ja Mietoisissa. Valokuvien ja muistikuvien perusteella yleisin on ollut myllytyypeistä nuorin eli mamsellimylly. Mylly oli irtaimen veroista kauppatavaraa.
Tukevanpuoleista emäntähahmoa muistuttava mamsellimylly esiintyy jo Rembrandtin maalauksissa 1600-luvulla. Laitilassa niitä alkoi ilmestyä maisemaan 1860-luvulla (U. T. Sirelius: Suomen kansanomaista kulttuuria II, 1921). Mamsellimylly oli malleista teknisesti kehittynein, koska myllynkivet oli sijoitettu alas, ja vain rakennelman yläosaa, ei koko rakennusta, käännettiin tuulen suunnan mukaan.
Tuulimyllyssä tuulen voima siirtyy rattaiden välityksellä jauhinkiviin. Laajakehäisestä hammaspyörästä voima välittyy pystyakseliin, jonka alapäässä on jauhinkivet. Voimansiirrossa yläkiven pyörintä saa hyvän vauhdin. Tuulen voimaa säädeltiin siivissä olevilla tuuliporteilla.
Vaimaron komea vekselmylly
Maiseman koristeina Laitilassa on säilynyt kahdeksan myllyä: Kaivolan kotiseutumuseossa, Koukkelassa Kauppilan umpipihalla (Untamalan Kallimetästä siirretty), Kolisevan Nikulassa, Padon Seikolassa, Seppälän Ala-Hakulassa, Vaimaron Mikolassa, Valvon Helkkulassa ja Yli-Sunilassa; jotkut myllyistä ovat siivettömiä. Viimeksi mylly lienee hävinnyt Torren kylästä.
Mikolan mylly Vaimaron Pihamäellä on komea ilmestys maisemassa. Myllyä isännöivän Rauno Mäkilän mukaan se on alun perin rakennettu Lällän talon maalle vuonna 1884. Siitä kymmenen vuoden kuluttua mylly siirrettiin nykyiselle paikalleen. Viimeisen kerran mylly on ollut alkuperäisessä tehtävässään välirauhan aikana 1940-luvun alussa, jolloin se käytti myös pärehöylää. Vaimaron mäkimaisemissa on ollut kymmenkunta myllyä.
Korkeudeltaan Mikolan mylly on kahdeksan metriä. Erikoiseksi sen tekee kaksi kiviparia. Niitä ei ole käytetty samanaikaisesti, vaan kummallakin on jauhettu viljaa eri tarkoitukseen, josta ei ole säilynyt tarkempaa tietoa. Myös Kodisjoella on vastaavanlainen vekselmylly, mutta harvinaisia ne ovat.
Myllynkiviksi sopivaa kivilajia on ollut Säkylässä, josta kiviä on tuotettu Laitilaankin. Kiviin hakattuja kaarevan mallisia uria piti kulumisen takia välillä takoa uudestaan. Siihen oli omat työvälineensä ja tekijänsä.
Käytöstä poistuneelle tuulimyllylle on vaikea keksiä uutta tehtävää. Muutamien maalauksellisten myllyjen säilyminen kulttuurimaisemassa, vaikka pienellä julkisella tuellakin, on tärkeä asia.
