Kulttuurinnälkä

0

Inga Nuojua

Olen vaatimattomista oloista lähtöisin. Rahasta teki lapsuudenkodissani tiukkaa vuosi vuodelta yhä pahemmin.

Kirjasto tarjosi maksuttoman mahdollisuuden maailman avartamiseen. Radio oli, mutta isä hallitsi sitä suvereenisti. Uutiset olivat hänelle tärkeitä. Lauantain toivotut levyt sentään saivat soida ja kuunnelmia kuunneltiin.

Kouluaikana oppilasproduktioina esitettiin joulu- ja äitienpäivänäytelmiä. Voi miten mukava niitä oli seurata!

Pääsipä joskus itsekin mukaan esitykseen. Kerran kansakoulussa sain äitienpäivänäytelmässä kiukuttelevan pikkutytön osan.

Ah miten mahtavaa oli olla siinä roolissa, oikeassa elämässä kiukkuaan oli vaikeampi purkaa. Silloin lienee syttynyt rakkauteni teatteriin.

Opiskeluaikoina parhaan kaverini kanssa kävimme joskus Turun kaupunginteatterissa. Olisimme käyneet paljon useammin, jos rahavaramme olisivat antaneet myöten. Nykyisin teatterissa käymistäni rajoittaa ukkoni nihkeys sinne lähtemiseen, hän kun rakastaa elokuvia.

Minä taidan olla liian hidasälyinen elokuvien katsomiseen. Puolessatoista tunnissa pitäisi pystyä sisäistämään tarina vivahteineen. Ja voi sitä melun ja tehosteiden määrää nykyelokuvateattereissa. Ei kiitos. Televisiosta joskus jonkun elokuvan katson ja silloinkin Areenan puolelta, että pystyy tarvittaessa pysäyttämään tai palaamaan taaksepäin.

Oppikouluajalta muistan Yrjö Jyrinkosken lausuntatilaisuudet. Ne johdattivat runojen maailmaan. Olisin kuunnellut häntä mieluusti paljon kauemmin kuin esitys kesti.

Runoja olen elämän varrella lukenut varsin harvoilta runoilijoilta. Helena Anhavan runot ovat antaneet lohtua monesti, kun elämä on tuntunut vaativan enemmän kuin itsellä on ymmärrystä.

Nyt ikäihmisenä olen saanut kasviharrastukseni kautta ystävän, joka on tutustuttanut minut hyvin puhutteleviin runoihin ja sitä kautta itselleni aivan tuntemattomiin runoilijoihin. Tuntuu, että meitä koskettavat samantyyppiset runot, joissa luonto ja elämän rajallisuus ovat vahvasti läsnä.

Ensimmäisen kuvataide-elämykseni koin luokanvalvojani Lea Viilin luona käydessäni. Hänellä oli taulu, johon oli vangittu suopursun valkoinen hehku hämärässä – melkein tuoksun tunsin.

Kuopion vuosinani työtoverini Matti Jantunen (nykyisin emeritusprofessori) vaikutti musiikkimakuuni, joka oli lauantain toivottujen aikaansaannosta. Matilla oli uskomaton klassisen musiikin vinyylilevykokoelma. Yksin ollessani haen radiosta tätä musiikkia edelleen.

Raahen musiikkiopiston opettajaystävältäni sain kerran cd:n, jonka musiikki oli koostettu luonnonäänistä. Se oli uskomattoman rentouttava kokemus. Kaivan sen vieläkin esille ylikierrostilanteissa.

Kirkkomusiikkia rakastan – kirkossa. Valitettavasti tätä ei ole ollut tarjolla koronakurimuksessa. Onneksi se on taakse jätettyä elämää.

Elämys on ihan eri luokkaa akustisesti hyvässä ympäristössä kuin kotona vaatimattomalla äänentoistolla. Ja vaikka epäilen omistavani erakkogeenin, silti tilaisuuksissa on mukava tavata tuttuja ja vaihtaa mielipiteitä.

Kirjoittaja on eläkkeellä oleva biologi, joka on kotoisin Laitilasta.