Nuorena oli kiire maailmalle, nyt juuret vetävät sukumaille – Anna-Leena Simula silmäilee jälleen Vidilän peltomaita

0
Simulan sisarussarjan toiseksi vanhimmaksi syntyneellä Anna-Leenalla on vapaa-ajankoti keskellä Vidilän kylän viljelysaukeamaa. Takana näkyy varsinaisen kakkoskodin vieressä oleva pikkutorppa.

Keskellä Laitilan Vidilän kylän viljelysaukeaa on soman lauta-aidan reunustamalla tontilla kaksi punaista rakennusta.

– Tervetuloa, huikkaa autopihaan rientävä Anna-Leena Simula.

Pihapiirin isompi rakennus on entinen lato – laitilalaisittain suuli – ja tätä nykyä se on hänen kakkoskotinsa, jossa hän viettää vuosi vuodelta enemmän aikaa. Pihan toisella puolella sijaitsee pieni savupirtti, joka sekin on herännyt uuteen kukoistukseen perusteellisen remontin myötä.

Nimestään nainenkin näillä main tunnetaan, Anna-Leena nimittäin on lähellä sijaitsevan Simulan talon tyttäriä. Vapaa-ajanasunnossaan hän katselee samoja peltomaita, joista jo luuli nuorena saaneensa tarpeekseen.

”Ehkä kyse on niin kliseisestä asiasta kuin juurien vetovoimasta.”

VAIKKA 1950-luvulla syntyneen Anna-Leenan lapsuus- ja nuoruusmuistoissa kesät maalaistalossa toistavat osin Suomi-filmien romanttista kuvastoa, niin usein maalaistaloissa kesäaika tarkoittaa raskasta työrupeamaa, myös lapsille.

– Kesistä olivat usein viipyilevät ja toimettomat suvipäivät sekä maalaisromantiikka kaukana, hän naurahtaa.

Anna-Leena, 71, sanoo, ettei kuuna kullanvalkeana olisi uskonut päätyvänsä eläkepäivillään kotitilansa maille vapaa-ajanasukkaaksi. Mutta niin kuitenkin kävi.

– Ehkä kyse on niin kliseisestä asiasta kuin juurien vetovoimasta, hän arvelee naurahtaen.

Ympärillä aukeavat tutut maisemat, melkein näköetäisyydellä on lapsuuden kotitalokin, vanha Simula, kuten hän sanoo ja lähellä on myös sukua: sisaruksia, sisarusten lapsia, serkkuja.

– Tämähän on sillä tavalla pehmeä lasku vapaa-ajanasukkaaksi, koska täällä on paljon tuttua ja voin tavata ihmisiäkin, mutta olla kuitenkin myös omissa oloissani. Viihdyn hyvin yksinkin; luen paljon, tutkin kasveja ja haluan hoitaa torpan pihapiiriä niin, että vaalin sen biodiversiteettiä. Vanhoja perennoja olen jo istuttanut, hän kertoilee.

Navetta-heinälato on muuttunut Anna-Leenan vapaa-ajanasunnoksi. Katto on korkealla, kun välikatosta jätettiin vain tukiparrut.

ANNA -LEENAN varsinainen koti sijaitsee edelleen Espoon Tapiolassa. Sen kohtalo on parhaillaan ankaran mietinnän kohteena.

– Asunto on minulle aivan liian suuri ja kaukana tässä uudessa elämäntilanteessa. Olen miettinyt, pitäisikö kaupunkikodin sijaita mieluummin vaikka Turussa, hän pohtii ja kertoo, että tavoittelee oman hiilijalanjälkensä pienentämistä.

Toistaiseksi Vidilän kylässä vierähtää yhteen putkeen kaksi tai kolme viikkoa.

– Sitten tulee sellainen olo, että pitää mennä johonkin, missä on ihmisvilinää, hän naurahtaa.

– Olen kuitenkin elänyt valtaosan elämästäni kaupungissa.

”Meidän Lea-äiti oli moderni nainen, joka kannusti meitä tyttöjä menemään maailmalle ja käymään kouluja.”

SIMULAN perheeseen Anna-Leena syntyi toisena lapsena, pari vuotta nyt jo edesmenneen Liisa-siskon jälkeen. Kaksin he olivat perheen isoflikat. Sitten heidän jälkeensä syntyivät vähäflikat eli pari vuotta Anna-Leenan jälkeen Marjaana ja pari vuotta hänen jälkeensä Hanna.

– Vuonna 1957 perheeseen syntyi ensimmäinen poika, joka kuitenkin kuoli vain 10 päivän ikäisenä. Sisaruskatraan hännänhuippuina syntyivät vielä Tiina ja lopuksi Samuli.

Anna-Leena sanoo miettineensä, että 60- ja 70-lukujen ilmapiiri on vaikuttanut häneen paljon.

– Meidän Lea-äiti oli yhteiskunnallisesti aktiivinen ihminen, moderni nainen ja äiti, joka kannusti myös meitä tyttöjä menemään maailmalle ja tekemään asioita, käymään kouluja ja hankkimaan ammatin. Mutta toisaalta omat muistoni ovat myös sellaisia, että poikia pidettiin tyttöjä parempina, tärkeämpinä ja arvokkaampina.

Hän uskoo kummankin asian vaikuttaneen häneen ja osanneen tästä katsantokannastaan johtuen myös kyseenalaistaa kulttuurin ja rakenteet, joissa naista on pidetty vähempiarvoisena.

– Minuun iskostui jo todella nuorena ajatus siitä, että en ala ainakaan maanviljelijän vaimoksi enkä lehmikarjan pitäjäksi. En osaa sisäistä tunnettani selittää muuten kuin kuvaamalla, että halusin isompiin ympyröihin, nähdä maailmaa.

”minulla on ollut kova halu osoittaa työlläni, että naiset ovat fiksuja siinä missä miehetkin.”

Anna-Leena viihtyy hyvin torpassaan esimerkiksi kirjojen parissa.

OVI VIDILÄSTÄ maailman porstuaan aukesi, kun Anna-Leena hakeutui opiskelemaan Helsingin yliopiston maa- ja metsätieteelliseen tiedekuntaan. Elettiin vuotta 1969 ja pettymyksekseen Anna-Leena törmäsi yliopistomaailmassakin naista vähätteleviin asenteisiin.

– Meitä aloitti samalla vuosikurssilla noin 45 poikaa ja kaksi tyttöä. Jo ensimmäisenä syksynä meiltä kysyttiin suoraan, että kenen oikein luulemme palkkaavan naismetsänhoitajia. Äiti tyynnytteli, että meidän flikat pärjäävät ja siihen jotenkin luotin.

Sukupuoleen perustuva vähättely on ollut kova paikka. Siitä hän aidosti iloitsee, että nykyään naisia on metsäsektorilla joka lähtöön.

– Jälkikäteen olen tajunnut, että minulla on ollut kova halu osoittaa pätevyydelläni ja työlläni, että naiset ovat fiksuja siinä missä miehetkin.

Anna-Leena pitää kahta asiaa olennaisena tasa-arvon kehittymiselle.

– Ensinnäkin että naisella oli mahdollisuus tienata omaa rahaa sekä toisekseen, että oli mahdollisuus saada ehkäisypillerit. Pillereihin pääsi käsiksi, jos oli vakiintunut parisuhde ja läpäisi muutoin gynekologin ristikuulustelun, hän muistelee nauraen.

”HELSINGISSÄ Oli vaikeaa olla ilman sisaruksia ja perhettä.”

OPISKELUAIKANA eteen tuli muitakin haasteita.

– Muutin isosta maalaistalosta postimerkin kokoiseen asuntoon Helsinkiin. Ahtauden lisäksi koko kaupunkimiljöö oli minulle vieras. Oli vaikeaa olla ilman sisaruksia ja perhettä, koska olin tottunut siihen, että ympärillä on aina paljon ihmisiä.

Lisäksi Anna-Leena tajusi ajatustensa metsänhoidosta ja koko metsäkulttuurista eroavan vallitsevasta ja virallisesta linjasta.

– Olin hämmästynyt siitä, miten motti- ja rahakeskeistä koko metsämaailma oli. Luontoarvot olivat vain viherpiipertäjien kotkotuksia. Toki olen varsin rationaalinen, mutta mustavalkoista ajattelua inhoan.

Hän vierasti myös kaksijakoista ajattelua, jonka mukaan talonpoika sai hoitaa viljelysmaataan oman huushollinsa parasta ajatellen, mutta omistamiaan metsiä ei.

– Ei siihen ollut juuri nokan koputtamista, kun metsäekonomian laitoksen kahvipöydässä professori paasasi, miten talonpoikien vajaatuottoiset metsät pitää laittaa kansakunnan etua ajatellen kuntoon.

METSÄKESKUSTELU on edelleen valitettavan kaksinapaista, Anna-Leena Simula harmittelee.

– Usein on kaksi ääntä; toinen vaatii roimasti metsien lisäsuojelua ja toinen hokee mottikulttuurin poikki, pinoon ja prosessiin -mantraa. Tarvittaisiin paljon enemmän keskustelua ja kokonaisuuden näkemistä. Myös ilmaston lämpenemisen asettaa haasteita metsänomistajille.

Hänestä talonpoikien maailmassa metsätalouden liiketaloudellinen kannattavuus, metsäluonnon monimuotoisuus ja metsäsertifiointi vaativat kiivasta puolesta puhumista. Mottikulttuuriin taas pitäisi saada mukaan pehmeämpiä arvoja.

”professori sanoi, että naismetsänhoitajista ei ole muuhun kuin miesmetsänhoitajien polkupyörän kumin korjaamiseen.”

Anna-Leenan sisustuksessa yhdistyvät vanhat talonpoikaiskalusteet sekä Afrikan matkoilta tuodut esineet.

ENSIMMÄISISSÄ työpaikoissaan 1970-luvulla hän näki konkreettisesti, että opintojen aikana kohdatulla naisten vähättelyllä on juurensa työelämässä.

– Muistan, miten nyt jo manan maille siirtynyt metsänarvioinnin professori muistutti, että naismetsänhoitajista ei ole muuhun kuin miesmetsänhoitajien polkupyörän kumin korjaamiseen. Seuraavalla työpaikallanikin tuli selväksi, että maailma on miesten. Naiset kelpasivat kyllä raportteja tekemään, mutta ainakaan nuoria naisia ei maailmalle kansainvälisiin tehtäviin lähetetty, hän hymähtää.

Ja kun ei lähetetty, hän päätti sitten lähteä itse. Hän heittäytyi jälleen opiskelijaelämään, tällä kertaa Kalifornian Berkeleyssä San Franciscon liepeillä. Ajasta tuli silmät avaava kokemus.

– Siellä istuin metsäpolitiikan luennoilla, joilla opetettiin monitavoitteellista metsänhoitoa, siis sitä, että talous, ihmiset ja luonto voivat hyvin sopivat samaan pakettiin. Se oli sellainen ahaa-elämys, teki mieli huutaa, että juuri näin!

”Tropiikissa oivalsin, että on muitakin tapoja ajatella kuin sisäistämäni suomalais-luterilainen todellisuus.”

AMERIKKA esitteli muutoinkin uudenlaista elämisen tapaa, esimerkiksi maan monikulttuurisuus teki Anna-Leenan vaikutuksen. Ja hieman myöhemmin, 1980-luvun alussa, edessä oli taas uudenlainen kasvun paikka. Hän toimi metsäekonomistina Kenian metsähallituksen palveluksessa.

– Asiantuntijan rooliini suhtauduttiin aivan mutkattomasti ja arvostaen. Erilaisissa kokoonpanoissa olin usein sekä ainoa nainen että valkoinen. Tropiikissa oma tiukkapipoisuuteni alkoi hellittää ja sain ahaa-elämyksen siitä, että on muitakin tapoja ajatella kuin sisäistämäni suomalais-luterilainen todellisuus, hän kuvailee.

Kenian lisäksi hän on työskennellyt Tansaniassa, Sambiassa ja vähän Malawissakin. Maiden metsäpolitiikka ja Suomen metsäkehitysapu on tullut työvuosina hänelle hyvin tutuksi. Eikä hän vaativista tehtävistään eläkkeelle jäätyään ole jäänyt ammatillisestikaan laakereille lepäämään. Viime vuonna nimittäin julkaistiin Anna-Leena Simulan ja Pekka T. Rajalan yhdessä toimittama teos suomalaisen metsäalan kehitysyhteistyöstä 1960-luvulta tähän päivään.

Laaja – sekä sisällöllisesti että sivumäärällisesti – lähes 40 artikkelin kokoelma sai nimekseen Suomalaiset maailman metsissä oppimassa ja opettamassa. Kirjan on kustantanut Metsähistorian Seura.

”Suomi ja muut länsimaat lähtivät aikanaan kehitysmaihin varsin historiattomasti.”

LÄHES 500- SIVUISESSA kirjassa pureudutaan siihen, millaista metsäkehitysapua suomalaiset ovat tehneet ja miksi kehityshankkeet ovat jääneet verraten maltilliseksi vaikutuksiltaan. No, miksi?

– Syitä on monia. Ensinnäkin Suomi ja muut länsimaat lähtivät aikanaan kehitysmaihin varsin historiattomasti. Epärealistisesti uskottiin, että kehitysmaat voitaisiin modernisoida nopeasti länsimaisen lahja-avun turvin. Useimmat maat olivat äskettäin vapautuneita köyhiä siirtomaita, joissa hallinto ja muut rakenteet olivat heikot. Onhan oman maammekin kehittäminen ja kehittyminen ollut varsin monimutkainen ja aikaa vievä prosessi, hän aloittaa ja jatkaa:

– Toisekseen syynä on esimerkiksi kehittyvien maiden korruptio. Kärjistäen sanon, että yläkerta, eli valtaapitävät, syövät alakerran, eli kansan, eväitä. Reilun kasvun edellytyksiä ei edes ole. Hämmästyttävää on, että korruptiosta kyllä puhutaan, mutta sille ei oikeastaan edes yritetä tehdä mitään.

”Ajoittain päätään on nostanut syyllisyyden tunne siitä, olenko ollut riittävästi läsnä äitinä.”

NYT SIMULAN isoflik on taas tuttu näky Vidilän peltomaisemissa.

– Toivon kovasti, että Shanghaissa töissä oleva poikani pääsisi kesällä Suomeen. Siellä on laajoja ja pitkiä koronakaranteeneja, joten ihan itsestäänselvyys se ei ole.

Vidilässä on kunnostettu muuan savupirtti juuri parahiksi, vaikka etätyöpaikaksi pojalle – ja ties vaikka miniällekin.

– Olen tehnyt koko ikäni paljon töitä ja matkustellutkin töiden vuoksi melkoisesti. Ajoittain päätään on nostanut syyllisyyden tunne siitä, olenko ollut riittävästi läsnä äitinä ja millaisen työnteon mallin olen jälkikasvulle antanut, Anna-Leena pohtii.

– Yritän hienovaraisesti tuoda esiin sitä, minkä tässä iässä tiedän: vaikka työ olisi kuinka antoisaa ja kokisi tekevänsä tärkeitä asioita, niin mitä vanhemmaksi tulee, sitä enemmän arvoa antaa ajalle, jonka on viettänyt läheistensä kanssa.

Ja nyt, kun sukumailla sijaitsevat vanhat rakennukset ovat remonteilla muuntuneet vapaa-ajan asunnoiksi, näyttää suvun parista löytyvän Anna-Leena Simulan seuraavakin haaste.

– Pitäisi elvyttää Laitilan seudun Simulan sukuseuran toimintaa. Näyttää siltä, että syksyllä minusta on tulossa sukuseuramme puheenjohtaja. Onneksi taustatukea saa jo pitempään mukana olleilta, hän kiittelee.