Henriikka Kallio
Vanhat rakennukset viehättävät, mutta niissä on myös jotain perin ärsyttävää. Kynnykset ovat liian korkealla ja oviaukot aivan liian matalalla. Esineet haisevat oudolle ja puusta jää sormiin tikkuja.
Olen tänä kesänä suorittanut korkeakouluharjoitteluani Kauppilan umpipihassa, joka on vanhoja rakennuksia ja esineitä täynnä. Opiskelen pääaineenani folkloristiikkaa, joka painottuu erityisesti aineettoman perinteen, kuten tarinoiden ja sananlaskujen tutkimukseen.
Esineet eivät ole erikoisalaani. Kun aloitin harjoitteluni näyttelyuudistuksen parissa, kuvittelin pitäytyväni vahvuusalueellani, kuten riihenhaltioissa. Toisin kävi ja löysin viehätyksen esineisiin ja rakennuksiin.
Esineet osoittavat sen, mitä on tarvittu. Ne osoittavat myös kykyä hyödyntää käsillä olevia materiaaleja luovin tavoin.
Puu ja tuohi ovat olleet 1900-luvun alkuun asti tärkeitä raaka-aineita, joista on valmistettu monenlaisia käyttöesineitä. Kasvikunnasta on voitu hyödyntää kuituina niin pellavaa kuin hamppuakin.
Myöhemmin revennyt ja rikkinäinen on löytänyt uuden elämän uusiokäytön kautta. Tekstiilit ovat muuttuneet räsymatoiksi ja vanha renkaiden kumi on laitettu suksiin siteiden paikalle. Kyky hyödyntää esineitä ja tavaroita uudelleen osoittaa kekseliäisyyttä ja sopeutumiskykyä.
Myös rakennukset on tehty palvelemaan niiden ja ihmisten tarpeita. Saunojen ja aittojen oviaukot ovat pieniä, jotta haluttu lämpötila on voitu säilyttää ja tuulenpuuskat pitää ulkopuolella. Myös asuintalojen korkeat kynnykset ovat pitäneet viimaa loitolla.
Vanhoista raaka-aineista on luovuttu tarpeiden muuttuessa ja hygieenisistä syistä. Joskus jokin vanha materiaali voi ollakin turhaan parjattu.
Tuohi koki vaneriteollisuuden nousun aikaan arvonalennuksen, ja sitä pidettiin likaisena. Materiaalina tuohi on ollut kuitenkin käytännöllinen ja pitänyt maidonkin sisällään hapattamatta sitä.
Talonpoikaistalossa on eletty omavaraisesti, mikä leivän pusseissa ostavassa ja pikarijogurteista nauttivassa puolikaupunkilaisessa herättää nöyryyden tunnetta. Vaikka paluuta menneeseen ei ole, eikä kaikkien kannata ruveta polttamaan pärettä tänä talvena, on talonpoikaisessa omavaraistaloudessa jotain opetettavaa kaikille.
Käsityötaitojen jakaminen ja opettaminen on nyt tärkeämpää kuin koskaan. Häkkivarastoihin kasautunut tavarapaljous on kehotus kierrättää ja keksiä luovia ratkaisuja materiaalille, joka tarvitsee uuden elämän. Eläminen kierrättämällä ei ole elämäntapakysymys, se on välttämätöntä.
Kesä Kauppilassa osoitti minulle ihmisten kekseliäisyyttä ja kykyä elää haastavassa ympäristössä. Se ei ehkä muuttanut elämääni kerralla, mutta palattuani Turkuun, voisin ruveta jälleen leipomaan omaa leipää.
Kirjoittaja kesän Laitilassa viettänyt folkloristiikan opiskelija, jolla voisi olla tuohikontti.