Rakkaalla linnalla on monta nimeä

– Suur jumalaton kivikasa, se o se Pirunkirk, trappu trapult sinne mennä, totesi laajokilainen Agata Tasanen kansanperinnettä keränneelle Lauri Laiholle vuonna 1937. Tasasen kuvailemaa paikkaa on kutsuttu myös ainakin Kirkkelinnaksi, Kirkelinnaksi, Kirkenlinnaksi, Kirkkielinnaksi, Hiittenkirkoksi ja Pakanankirkoksi.

Näiden nimien taakse kätkeytyy monenlaisia tarinoita ja uskomuksia, mutta ehkä myös pieniä vihjeitä siitä, mitä unohtuneiden aikojen ihmiset ovat paikassa puuhailleet.

Kirkkelinna- ja Hiittenkirkko-nimet viittavat kansantarinaan, jossa jättiläiset kiistelevät ihmisten kanssa siitä, sopisiko tuleva Laitilan kirkko paremmin suolle vai kylälle. Asia päätetään ratkaista kilpailulla, jossa kirkoksi valitaan se pyhäkkö, joka valmistuu ensimmäisenä. Laitilan kääpiökansa sortuu kuitenkin vilunkipeliin, kun Palttilan ja Hartikkalan herrat keksivät soittaa seipäännokkaan ripustettua kelloa muka kirkon valmistumisen merkiksi.

Kun hiidet kuulevat ”tappiostaan”, potkivat he räystäisiin saakka rakentamansa kirkon kiukuspäissään maan tasalle. Ainakin osa jättiläisistä jää nöyryytyksestä ja hupenevasta elintilasta huolimatta vielä asumaan Kirkkelinnassa olevaan luolaan, mutta suku ei enää jatku, ja tienoon viimeiset hiidet haudataan läheiselle Hautvuorelle.

Nykylukija voi halutessaan löytää tarinasta viitteitä esimerkiksi vanhan ”pakanauskonnon” ja kristinuskon välisestä taistelusta, jossa toisesta jää lopulta jäljelle vain suon rannalla retkottava kasa kiviä. Nimistään huolimatta tämä Pakanankirkko ei liene kuitenkaan ollut ensisijaisesti uskonnollista tarkoitusta varten tehty rakennelma. Arkeologien mukaan paikka on todennäköisesti ollut rautakauden ihmisten rakentama pakolinna.

– Sieltä on löytöinä palanutta savea – ehkä jostain rakennuksesta – ja kuutiokivi, eli kivi, jota on käytetty jauhamiseen rautakaudella. Molemmilla vuorilla (Kirkkelinnalla ja Hautvuorella) on kivivalli, jonka päällä on ollut jokin korkeampi aita- tai vallirakenne. Nämä yhdessä maastomuotojen kanssa liittävät kohteen arkeologiseen ryhmään ”muinaislinnat”, vaikka todellisuudessa käyttö on voinut olla monenmoista, arkeologi Sirkku Pihlman kertoo.

On siis mahdollista, että Kirkkelinnassa on joskus suoritettu esimerkiksi uskonnollisia toimituksia. Kirkkoon viittaavat nimet ovat todennäköisesti kuitenkin syntyneet vasta vuosisatoja sen jälkeen, kun paikan esihistorialliset käyttötarkoitukset ovat unohtuneet.

Kun ihmiset entisinä aikoina kohtasivat suuren kivisen luonnonmonumentin, heidän oli luontevaa verrata sellaista suurimpaan tuntemaansa kivirakennukseen, eli kirkkoon. Kirkonrakennustarinassa tämä rinnastus tulee tietysti esiin vielä tavallista selkeämmin.

Vaikka tuntuu todennäköiseltä, että Kirkkelinna-erisnimen alkuosa viittaa nimenomaan kirkkoon, on nimelle kuitenkin olemassa toinenkin, muiden muassa Kustaa Killisen tarjoama selitys. Sen mukaan Kirkkelinna olisi saanut nimensä lemmen haltijatar Kirkiltä. Nimen yhtäläisyydestä huolimatta kyse ei liene muinaiskreikkalaisesta viettelyksen jumala Kirkestä, vaan kotoisemmasta lumoajattaresta, joka on ehkä jossakin ajan pisteessä omaksunut itseensä joitakin välimerellisen sisarensa ominaisuuksia.

Voisiko tästä vetää sellaisen johtopäätöksen, että Laitilan metsissä on sijainnut menneinä aikoina jonkinlainen rakkauden temppeli? Tuskinpa sentään. Erilaiset lemmenloitsut Kirkkelinnaan saattavat kuitenkin liittyä.

Suomen Museo -lehdessä julkaistiin vuonna 1898 artikkeli Tarullisia tutkimusaiheita kotimaisen kasvistomme ja kasvinimistömme alalta, jossa A. V. Forsman kertoo suoalueilla kasvavasta kirkiheinästä, eli kihokista. Kasvin erittämällä nesteellä uskottiin olevan monenlaista potentiaalia.

– Kun tätä sitkeää nestettä lehmille antaa, arvellaan niiden ”ottavan härkänsä paremmin”. Ennen muinoin kuuluvat pojat mainittua ainetta syöttäneen tytöille ja tytöt pojille vastarakkauden herättämiseksi. Tietäjää jos käytettiin, hän sen ohessa luki lemmennostosanat: Kiren ukko, Kiren akka, nosta kirki Kiimasuosta, Kirki Kiimavaaran päältä, Kiihko Kiimakankahalta… Täten vaati hän Kirkeä, kiimalemmen haltiata, halveksitun lemmenpotilaan hyväksi kiihottelemaan hänen halveksijainsa naimahalua.

Forsmanin tarjoaman tiedon valossa voisi ajatella, että ehkä Kirkenlinnan soinen ympäristö on tullut joskus tunnetuksi kihokeistaan, ja tämän kirkiheinän mukaan olisi voitu nimetä myös lähistöllä sijainnut linnavuori. Koska ainuttakaan tällaisen hypoteesin vahvistavaa tiedonmurusta ei ole kuitenkaan saatavilla, jää asia arvailujen varaan.

Kirkiheinään liittyville arvailuille voi hankkia lisää mielikuvituksenruokaa esimerkiksi Lauri Hakulisen Virittäjä-lehdessä vuonna 1933 julkaistusta artikkelista Suomen kirki ja kiire. Hakulinen mainitsee artikkelissa, että kirki-sana voidaan yhdistää kiiman lisäksi myös esimerkiksi liekkiin tai tuleen. Tulesta taas voi halutessaan löytää yhteyden niin palavaan rakkauteen, vihollisen saapumisesta varoittaviin vainovalkeisiin kuin hehkuvaan rauta-ahjoonkin.

Rauta-ahjo saattaa tulla mieleen myös Rautasuosta, joka nykykartan mukaan sijaitsee etäämmällä, mutta joka SKS:n kansanrunousarkiston tiedonantojen mukaan levittäytyi aikoinaan niin Kirkkelinnan kuin Hautvuorenkin rannoille. Tämä suo on saanut nimensä siitä, että se on toiminut aikoinaan suomalmin lähteenä.

Suomalmilähteen läheisyys on mielenkiintoista muun muassa siksi, että Kirkkelinnan ja Hautvuoren väliseen, aikoinaan ilmeisen soiseen alueeseen liittyy vahvistamaton ”tieto”, jonka mukaan muinaislinnojen välillä olisi vielä 1800-luvulla nähty merkkejä kivillä päällystetystä tiestä.

Olisi houkuttelevaa vetää lankoja umpimähkään yhteen ja päätellä, että tällaisen tien avulla malmi on saatu kuljetettua kätevästi läheisten linnavuorten tarjoamaan suojaan odottamaan jatkokäsittelyä. Sirkku Pihlman ei kuitenkaan tätä ajatusta osta.

– Ajatus ”muinaislinnoja” yhdistävästä kivitiestä on kiehtova ja olisi hienoa saada siitä jotain esiin. Raudannostoon se tuskin kuitenkaan liittyy, mutta olisi todella kiinnostava kahta erityistä ja toistaiseksi vaikeatulkintaista paikkaa yhdistävä elementti.

Ei ole sinänsä mahdotonta, että osia esihistoriallisesta tiestä olisi säilynyt 1800-luvulle tai vaikka näihin päiviin asti. Asiaa mutkistaa kuitenkin se, että löytöjen perusteella Kirkkelinna on ajoitettu rautakaudelle, kun taas Hautvuoren löydöt viittaavat siihen, että se on ollut käytössä jo pronssikaudella. Miksi ihmiset olisivat nähneet valtavan vaivan yhdistääkseen eri aikoina käytössä olleet vuoret toisiinsa?

– Hautvuorta on varmasti käytetty eri aikoina eri tavoin. Sieltä ei ole rautakauden löytöjä kuin hitunen keramiikkaa ajalta ennen ajanlaskun alkua. Silti sitä on voitu käyttää vaikkapa pakopaikkana silloin kuten myöhemminkin, Pihlman toteaa.

Kansan parissa on arveltu, että Hautvuoren nimi viittaisi esimerkiksi naurishaudan keittopaikkaan tai kalevanpoikien ja hiisien hautoihin. Arkeologi Jukka Luoto on puolestaan päätellyt, että muinaislinnan toinen kirjoitusasu Haukvuori yhdistäisi paikan keskiaikaiseen haukanmetsästykseen.

Kalliolla olevia kivivalleja ei ole kuitenkaan tehty haukanmetsästystä varten. Periaatteessa kyse voisi olla kalmistoalueen rajaamisesta, mutta tuntuu epätodennäköiseltä, että Hautvuori olisi todella ollut hautapaikka. Ei ole kuitenkaan välttämätöntä, että kyse olisi ollut ensisijaisesti myöskään puolustuvarustuksesta.

– Hautvuoren löydöt ja havainnot sopivat tulkintaan siitä, että pronssikaudella meillä kuten Pohjanlahden toisellakin puolella on ollut niin sanottuja aidattuja vuoria. Näillä on siis ollut aidanteita, joilla olisi rajattu erityinen pyhä alue. Ne olisivat olleet yhteisöjen pyhiä paikkoja, joissa on otettu yhteyttä jumaluuksiin tai maailmassa vaikuttaviin voimiin, väkeen. Hautvuori sijaitsi silloin saarella ja sen rotkojen ja huippujen kautta sai hyvin yhteyden maan, ilman ja veden väkiin. Paikka oli silloin, kuten nytkin, hyvin poikkeuksellinen maastokohde.

Kirkkelinnaan johtava kivitie yhdistäisi löytyessään Hautvuoren rautakauteen, mutta paikalta on mahdollista kurkottaa myös taaksepäin kivikauteen.

Terhi Nallinmaa-Luoto yhdistää Kalannin historia -kirjassa Hautvuoren läheiseen Nästinristin kivikautiseen asuinpaikkaan, jonka reunalla on lukuisia pronssikautiseksi otaksuttuja röykkiöitä. Hautvuorelta taas on löydetty pronssikautisia saviastianpaloja, jotka edustavat Sisä- ja Itä-Suomessa valmistettua tekstiilikeramiikkaa.

Nallinmaa-Luodon mukaan nämä saviastianpalat osoittavat, että röykkiöhautauksen ja pronssinkäsittelytaidon Ruotsista mukanaan tuoneet rannikon asukkaat ovat olleet kosketuksissa alkujaan kivikaudelta peräisin olevan sisäsuomalaisen vanhan asutuksen kanssa, ja lopulta sulautuneet siihen. Voidaan siis olettaa, että pronssikaudella Hautvuorella yritettiin kommunikoida ihmistä suurempien voimien kanssa tavoilla, joiden juuret olivat sekä lännestä tulleiden skandinaavien että idästä tulleiden sisäsuomalaisten varhaisissa kulttuureissa.

Lähteet: Alifrosti, Kari; Nallinmaa-Luoto, Terhi: Kalannin historia 1999, Forsman: A. V.: Tarullisia tutkimusaiheita kotimaisen kasvistomme ja kasvinimistömme alalta – Suomen museo 5/1898, Hakulinen, Lauri: Suomen kirki ja kiire – Virittäjä 37 1933, Killinen, Kustaa: Muinaisjäännöksiä Vehmaan kihlakunnasta 1885, Luoto, Jukka: Muinaislinnat, millon ja mihin tarkoitukseen? – Muinainen Kalanti ja sen naapurit 2003, SKS:n perinteen ja nykykulttuurin arkisto