Noin 100 vuotta sitten suuri osa valtakunnan pääteistä siirtyi valtion hoidettavaksi. Näin tapahtui Laitila–Turku maantiellekin. Siihen asti niiden hoidosta vastasivat maanomistajat.
Haukan kylän talojen hoitoalue oli Vähä-Tulejärven tasalla. Hoitovelvoitteeseen kuului ainakin sorastus, lanaus ja talvisin lumen auraus. Hoidon tasoa valvoi kuvernööri eli maaherra tiesyyneillä.
Ilmeisesti puutteita oli paljon, sillä esimerkiksi Uudenkaupungin Sanomissa oli 13.5.1919 uutinen siitä, kuinka maantiet ovat huonossa kunnossa ja nimismiehet vihaisia. He uhkasivat valtion panevan tiet kuntoon ja laskuttavan kustannukset hoitovelvollisilta.
Kun valtio otti hoitovastuun vuoden 1921 alusta, tienhoito myytiin urakoitsijoille joko pienemmissä pätkissä tai kokonaisina alueina, kuten Laitila–Mynämäen raja. Näin tapahtui 1926, kun Juho Raitio Koverosta sai huutokaupassa hoidettavakseen maantien Laitilasta Mynämäen rajalle viideksi vuodeksi 15 900 markan vuosikorvauksella.
Mitä kaikkea Raition hoitovelvoitteeseen kuului, ei ollut tämän kirjoittajalla tiedossa. Valtiolla oli 1920-luvulla vähän tienhoitokalustoa, mutta kuitenkin jo vuonna 1922 muistitieto kertoo valtion tiekarhun auranneen talvella maantietä.
Sanomalehti kertoo valtion sijoittavan Mynämäelle kaksi tiekarhua, joista toinen auraa Turun suuntaan ja toinen Laitilaan. Tämä tapahtui vuonna 1923.
Varsinkin talviaukipidossa oli ongelmia, sillä tietä reunustivat monin paikoin riukuaidat, jotka olivat hyviä lumen kerääjiä. Niinpä vuonna 1925 maaherra kehotti maanomistajia korvaamaan riukuaidat piikkilanka-aidoilla. Kehotus ei äkkiä tuottanut tulosta, sillä esimerkiksi vuonna 1926 kova talvi pysäytti autoliikenteen joksikin aikaa.
1800-luvulla Koveron–Tammiston tiellä hevosaikakauden liikenne kasvoi, joten maaherra määräsi maanmittari Valdonin vuonna 1898 suorittamaan tien jaon manttaalien perusteella talojen hoidettavaksi. Tielle vahvistettiin leveydeksi neljä metriä. Jokaiselle tilalle osoitettiin hoitolohko, ja tie määrättiin parannettavaksi virkamiesten ohjeiden mukaiseksi.
Hoitokuntaa ei perustettu, eikä tie tullut hoidetuksi niin kuin maaherra edellytti. Vasta 1925 määrättiin perustettavaksi hoitokunta ja tien leveydeksi vahvistettiin kolme metriä. Tämän jälkeen tie sai paremman yhtenäisen hoidon.
Valtion tullessa avustamaan tiekuntia nimismies katsasti tien kunnon vuosittain. Ajorata oli kapea ja monin paikoin kiviaitojen reunustama, joten kunnollista lumen aurausta oli vaikea tehdä. Niinpä monena talvena ainakin ajoittain autoliikenne kylään oli poikki.
1920-luvulla allkoi autoistuminen, joka nopeutui 1930-luvulla niin, että hoitokunta ehdotti vuonna 1939 Laitilan ja Kalannin kunnanvaltuustoille tien hoitovastuun siirtämistä valtiolle vedoten runsaaseen läpikulkuliikenteeseen. Sota muutti kuitenkin kaiken.
Vasta 1960-luvun alussa valtio heräsi siihen, että tärkeiden kyläteiden hoidon pitää olla kokonaan yhteiskunnan vastuulla. Aikaisemmin valtio oli ainoastaan avustanut tiekuntia 40 prosenttia. Valtio ottaisi tiet hoitaakseen, jos tiekunta parantaisi tiet tiettyyn vähimmäistasoon. Näin tiekunnan osakkaat päättivät luovuttaa korvauksetta maapohjaa enintään uuden tien leveyden verran, eikä merkittäviä oikaisuja tehty.
Laitilan kunta avusti tien parantamista merkittävästi ja palkkasi tiemestarin ohjaamaan parannustöitä. Näin tien hoito siirtyi valtiolla vuoden 1964 alusta. Samoihin aikoihin useita Laitilan kyläteitä korjattiin valtion paikallistiekelpoiseksi ja sen kautta tiet päätyivät valtion hoitoon.
Osuuskauppa autoilun edelläkävijänä Laitilassa
Joillakin laitilalaisilla oli kesällä 1901 tilaisuus nähdä automobiili ensi kertaa, kun turkulainen kauppaneuvos Viktor Forselius ajoi Benz Velo Comfortable autollaan Rauman kautta maatilalleen Huittisiin. Ensimmäisen maailmansodan aattona vuonna 1914 laitilalaiset innostuivat ostamaan autoja, kun kelloseppä J.N. Mäkelän kerrottiin ostaneen auton.
Auton oli ostanut myös Padon Kustaa Niela ja Yhtymä Juho Anttila sekä Mandi Perheentupa . Kuka oli ensimmäinen auton ostaja, sitä ei kirjoittaja tiedä.
Minkä verran auto silloin maksoi? Esimerkiksi turkulainen Schaumanin liike ilmoitti myyvänsä avomallista 20 hevosvoiman Fordia 4400 markalla. Saman vuoden syksyllä bensa meni säännöstelyyn ja autoilu loppui siihen, paitsi Nielalla, joka jatkoi ajojaan Venäjän armeijan laskuun.
Vuonna 1919 Laitilan Osuuskauppa osti Republic-merkkisen kuorma-auton, jolla oli kantavuutta 1500 kiloa. Siinä oli 30 hevosvoiman moottori ja hinta oli 81 300 markkaa. Laitilan nimimiespiirissä se sai numeron 1. Toisena oli William Salon ja H. Gustafsonin Vomag-kuorma-auto, jossa oli 40 hevosvoimaa ja kantavuutta 3000 kiloa.
Osuuskauppa aloitti henkilöiden kuljetuksen tavaroiden päällä. Halukkaita matkaajia oli paljon, vaikka edestakainen matka Turkuun maksoi 75 markkaa ja Raumalle 35 markkaa. Bisnes oli hyvää, kun kuukaudessa voittoa kertyi 9000 markkaa.
Tästä innostuneena toimitusjohtaja osti kesällä 1921 toisen kuorma-auton, Republic-merkkisen. Hinta oli 60 000 markkaa ja kantavuus tonnin. Vauhtiin päästyään Osuuskauppa osti vuonna 1921 Betlehem-merkkisen linja-auton henkilöliikenteeseen 95 000 markalla.
Yksityisiä yrittäjiä alkoi tulla, sillä Verner Arvela aloitti henkilöliikenteen jo 1921 ja Posti aloitti liikenteen 1923. Saman vuoden syksyllä Osuuskauppaosti vielä Federal-merkkisen kuorma-auton 65 000 markalla.
Autojen korjaustarve oli suurta, joten työhön palkattiin monttööri ja perustettiin verstas. Koska kilpailu matkustajista muuttui kovaksi, kaupunkimatkojen hinnat romahtivat ja toiminta muuttui tappiolliseksi. Uuden johtajan aloitettua työnsä 1925 päätettiin myydä autot pois ja ostaa kuljetuspalvelut ulkopuolisilta.
Pidettiin huutokauppa, mutta vain yksi auto saatiin myyytyä kehnolla hinnalla. Republicin kuorma-auto myytiin 6000 markalla. Sen osti Onni Airikkala Haukasta, ja näin tuli kyläämme ensimmäinen auto. Autolla matkustaminen kyllä viehätti, siitä sopinee esimerkiksi arpajaisten merkittävänä voittona oleva Valkojärven ympäriajo.
Kirjoittaja: Eero Setälä
