Kuningatar Elisabetin kuolema tuntuu vähän siltä, kuin olisin menettänyt oman isoäitini. Ehkä jopa pahemmalta, sillä kuningatar on ollut ”aina” olemassa, oikeat mummoni kuolivat jo vuosikymmeniä sitten.
Mikä merkillinen asema ja elämä ja kuinka hyvin hän siitä selvisi. Sädehtivä hymy kesti loppuun saakka, viimeiseen asti kuningatar hoiti tehtäväänsä ja poistui sitten yhtä yksityisesti ja tyylikkäästi kuin muutenkin teki kaiken. Ilman suurta draamaa ja selittelyjä, tuosta vain.
Miten niin yksityisesti? No siten, ettei Elisabetin yksityiselämästä tiedetä kovin paljon ja ettei hän antanut koskaan haastatteluja joten se, mitä tiedetään, perustuu toisten kertomuksiin. Kuningattaren roolissa Elisabet oli aina samanlainen kukkamekkoineen ja hassuine hattuineen joita kukaan muu ei käytä. Kuningattarena hän oli karikatyyri ja satuhahmo ja tämän sanon mitä suurimmalla kunnioituksella.
Perheelleen Elisabet oli äiti ja isoäiti. Lasten ja lastenlasten kauniit muistosanat ja kyyneleet tuntuvat aidoilta. Elisabet ei taatusti ollut sellainen mummo, joka hälytetään apuun kun lastenlapset ovat kipeinä ja joka silloin paiskaa käsilaukkuunsa yskänpastilleja ja silmälasit ja lähtee hätiin. Rakas hän vaikuttaa silti olleen, rakas ja läheinen.
Mitä meillä tavallisilla isoäideillä on yhteistä maailman tunnetuimman ja tiettävästi rikkaimman isoäidin kanssa? Paljonkin, itse asiassa se kaikkein tärkein ja oleellisin: rakkaus, joka ulottuu kuoleman yli, elää lämpiminä muistoina ja tarinoina vielä kauan sen jälkeen, kun ihmisen fyysinen olento on poistunut täältä. Rakkautta joko on tai ei ole eikä se riipu asemasta eikä omaisuudesta, mutta jos siitä pääsee osalliseksi, se on arvokkaampaa kuin mikään muu.
Rakkaus isovanhempien ja lastenlasten välillä ei syty eikä kestä ilman tekoja. Varsinkaan lapsilla ei ole mitään syytä kiintyä ihmisiin, joita ei koskaan näe ja jotka eivät ole kiinnostuneita viettämään aikaansa hänen kanssaan. Se ei onnistu edes kuningattarelta. Elisabetilla, jos kenellä, olisi ollut syytä vedota kiireisiin ja pitkiin välimatkoihin, mutta jotenkin hän näyttää onnistuneen luomaan hyvät suhteet jälkikasvuunsa.
Elisabetin aika on ohi. Se on surullista, vaikka kukaan ei voi sanoa, etteikö kuningatar olisi täyttänyt velvollisuuttaan ja paljon enemmän. Euroopan isoäidin kuolema on niin iso asia, että sitä saa tällainen pieni tasavaltalainenkin surra.
Kirjoittaja on vapaa toimittaja