Ilmeisesti kelloni viestitti jälkimmäistä, sillä sain ohittamiltani naisilta vilpittömät kiitokset kellon käytöstä. Myönnän kyllä, että hermostuttavaa on sekin, jos yhtäkkiä huomaa, että niskaan hengittä polkupyöräilijä, joka yrittää tasapainoilla kävelijöiden vauhdissa ja etsiä ohituspaikkaa. Toisaalta myös hiljaa, mutta vauhdikkaasti viiden sentin päästä ohittava sähikäinen voi säikäyttää. Näitä pohdiskellen olen yrittänyt siirtää kellon soittamisen herättämän nolostuksen syrjään ja saada kelloni soimaan ystävällisin sävelin.
Viimeiset kaksi kokonaista lukuvuotta meillä on kuljettu pyörällä. Esikoinen on kulkenut eskarista alkaen kahden kilometrin matkan aamuin illoin aina kun keli on vähänkään sen sallinut. Kuopuskin menee eskariin pyörällä aina kun se on mahdollista. Hyötyliikunta on tärkeää, mutta meillä painavin syy on se, että autolla matka vie enemmän aikaa kuin pyöräillen. Auton reitti on mutkainen ja kulkee ruuhkaisan keskustan läpi, kun taas pyörällä pääsee pyyhkäisemään suoraa pyörätietä suoraan koulun pihaan.
Eskarista aloitettu pyöräileminen on kantanut hedelmää. Esikoinen alkoi jo tasan vuosi sitten kulkea kouluun itsenäisesti ilman aikuista saattajaa. Säännöt olivat tulleet tutuiksi, naapurista löytyi seuraa koulumatkalle eikä lapsen kanssa ole tarvinnut keskustella siitä, viedäänkö tänään kouluun autolla vai ei. Toki jos räntää tai vaikka pieniä akkoja on satanut taivaalta niin olemme antaneet armoa ja käyneet viemässä. Pienellä vesisateella tai tavanomaisella talvipakkasella olemme vain huolehtineet riittävästä ja säähän sopivasta vaatetuksesta.
Pyöräilijän kannalta liikennesäännöt ovat edelleen valitettavan monitulkinaiset. Liikenteessä selvitäkseen täytyy olla hoksottimet hereillä ja aina valmis väistämään isompiaan. Lisäksi kypärä täytyy pitää päässä ja leuan alla oleva solki kiinnitettynä. Kotona, repussa, pyörän sarvessa tai solki auki päässä keikkuen kypärä ei suojaa ketään.
Kirjoittaja on Laitilan Sanomien toimittaja, joka ei enää osaa pyöräillä ilman kypärää.