Minä istuin usein Makken vieressä. Makke oli 14-vuotias ja minä 12. Makkella oli olkapäille ulottuvat hiukset, leveälahkeiset farkut, poolopaita ja farkkutakki. Aika monella pojalla siihen aikaan oli.
Me kuunneltiin kellarissa Hurriganesia ja sitten Makke pussas. Mä rakastan Makkea, olen kirjoittanut harakanvarpailla päiväkirjaan vuonna papu.
Ensirakkaus oli 12-vuotiaalle iso juttu. Näin jälkikäteen muistelen, että Makken pusu oli vain kuiva hipaisu huulilla. Ensirakkaus haihtui nopeasti. Myöhemmin päiväkirjaan ilmestyi uusia nimiä. En muista, mihin Makke katosi. Ehkä hänen perheensä vain muutti pois.
Elämässä on paljon pieniä hetkiä, jotka piirtyvät mieleen hämmästyttävän tarkasti. Usein muistot perustuvat muutaman minuutin irralliseen hetkeen. Harvoin on tapahtunut edes mitään kovin suurta ja ihmeellistä, jokin taika niissä tuokioissa silti on. Usein hetkiin liittyvät suuret tunteet, ihastuminen, pettymys tai vaikka vain kauneudesta hurmaantuminen.
Joskus tapahtumia on vaikea edes sijoittaa omalle elämänkaarelleen. Milloin se oli, kun mummin kanssa ripustelimme ikkunaan pumpulipalloja? Mummilla oli silloin vielä kyläkauppa. Olin siis vasta viiden tai kuuden. Se hetki oli lapsesta jotenkin hieno. Kyläkaupan ikkunalla oli mallinukke puettuna Hyvonin kerrastoon. Joulu oli lähestymässä ja mummi rakenteli ikkunalle joulutunnelmaa. Siihen liittyivät pumpulipallot, jotka kiikkuivat kauniisti narussa.
Aikuisena näitä pieniä, kauniita muistoja tuntuu kertyvän yhä harvemmin. Mielen päällä ovatkin valvotut yön pienen kuumeisen lapsen sängyn vierellä tai nieletyt kyyneleet, kun lapsi jää itkemään päiväkodin portin taakse ja itse juoksen bussille ja töihin. Miten syyllisyys painaakaan niskat rysyyn. Mielessä on vain ohikiitäviä hetkiä kevätjuhlista, rippijuhlista ja ylioppilasjuhlista. Ja sitten he ovatkin poissa, omissa huusholleissaan.
Kun on aikaa istuskella pihakeinussa, katselen pilviä. Yhtäkkiä muistan, miten lasten kanssa makasimme sängyllä ihailemassa pilviä ikkunasta ja miten lapset nimesivät pilvet dinosaurusten mukaan. Pienet hetket olivat sittenkin läsnä. Nyt ne palautuvat vähitellen takaisin mieleen, kun välikorvakierteistä, yövalvomisista murrosikäistä kotiin odottaen ja nuoren kuljettajan ensimmäisestä kolarista on selvitty.
Vasta tässä iässä olen tajunnut, kuinka tärkeitä ne pienet onnenhetket ovat olleetkaan. Nyt keräilen uusia. Työmatkalla ihailen aamun usvaa. Illalla olen onnellinen, kun kuulen äidin nauravan. Miten paljon elämässä onkaan kaunista ja hyvää.
Kuten edesmennyt kuningatar Elisabet II on sanonut: hyvät muistot ovat meidän toinen mahdollisuutemme onnellisuuteen.
Teija Uitto
Kirjoittaja nauttii muistelusta ja haaveilusta.