On etuoikeus olla ihminen, tuntea jopa tuskaakin. On myös onni huomata kuuluvansa osana omaan heimoomme ja ajatella: jos ei eilispäivää ja menneisyyttä olisi, ei olisi huomistakaan.
Kaipaus, se on myös osa ihmiseloa. Nykyihminen valitettavasti ei osaa enää kokea asioita empaattisella tasolla. Kaikki ei ole aina kovin yksinkertaista, silti pitää olla ihminen ihmiselle.
Vain kaksi sanaa, mutta niissä piilee kaikki. Monasti jää kyllä välillemme selvittämättömiä solmuja. Ne pitäisi ehdottomasti purkaa, ennen kuin on myöhäistä.
Anteeksianto on myös jalo piirre, sillä kukaan meistä ei ole toistemme tuomari. Mutta kukaan ei myöskään ole täydellinen.
Kontaktit ja keskustelut ovat valitettavan usein nykyään hienosti lausuttuna small talkia. Ei päästetä kovin läheistäkään ihmistä liki.
Henkisesti ajatellen ei riitä, että avataan ovi tullessa ja suljetaan lähtiessä. Vierailulla vai?
Riittääkö aikaa kuunnella, mitä kanssaeläjä kantaa sisällään. Ja mitkä ovat hänen todelliset tuntonsa siellä naamion ja ulkokuoren takana.
Tällä tyylillä, kuten olemme monasti huomanneet, etäännymme elämäntotuuksista. Ja tuskin se on tarkoituksena. Ihmisen ei pidä antaa olla yksin ja yksinäinen. Kaikkihan tarvitsemme toisiamme.
Kiitos elämästäni, sanon. Minä olen sen ansainnut. En tiedä voinko kauniimmin lopettaa kuin sanoa. Jos luojani on minut hyväksynyt – kaikki on hyvin.
Hän on hyväksynyt, tunnen sen. Sen aistii kaikkialla, vaikka syksy aina vaan tulee aiemmin.
Siunauksellista syksyä ja rospuuttoa. Rakkautta keskellemme, Irmaliisa