Inga Nuojua
Ihminen on kumma kapistus. Hänet on evoluution aikana ohjelmoitu havaitsemaan tehokkaasti nopeat muutokset ympäristössään, sillä vaara kytkeytyy todennäköisimmin niihin. Hitaasti etenevä muuttuminen jää “nokan varjoon”. Ilmastonmuutos sai edetä vuosikymmeniä rauhassa. Tutkijoiden puheenvuorot mitätöitiin satunnaisvaihteluselityksillä tai kuitattiin höpinäksi. Päätöksenteon tasolle yllettiin vasta, kun havainnoista tuli valtavirtaa.
Koronapandemia rynnisti viikoissa jokaisen tietoisuuteen. Päädyttiin hätäratkaisuihin. Biologien piirissä uuden viruksen aiheuttamia pandemiamallinnuksia oli tehty ainakin 80-luvulla. Nekin jätetty omaan arvoonsa. Niinpä tositilanteessa edessä oli liki paniikkijarrustus.
Venäjä sai rauhassa vuosikymmeniä pelata kaksin kortein, kun kaikki näytti päällisin puolin sujuvan. Varoittavien äänten katsottiin kumpuavan menneisyyteen tarkertuneilta. Ei edes suuren asevoiman sijoittelu vuodenvaihteessa Ukrainan rajan tuntumaan muuttanut toimia. Vasta kun ne vyöryivät rajan yli, alkoi päätöksenteossa tapahtua – pakon edessä.
Sodan seurauksena perätään nyt varautumista energia- ja mahdolliseen ruokapulaan.
Omavaraisuus oli totisinta totta 50-luvun maaseudulla. Jos ei yksilötasolla, niin ainakin kylätasolla. Pihalta löytyi kasvimaa. Kesäruuaksi saatiin perunoita ja naputusvettä sipuleista. Lauantaina syötiin saunan jälkeen sallattia oman maan porkkanoista ja punajuurista sun muusta. Mansikoita ja herneitäkin saattoi olla. Loppukesällä ja syksyllä omenoita riitti kyllästymiseen asti. Tuoretta ja myrkytöntä. Penskat oppivat kitkemisen ja harventamisen jalon taidon. Ja keräämään mustikoita ja puolukoita lähimetsistä. Sekä sen, että ruoan eteen on nähtävä vaivaa.
Elintason noustessa kasvimaat muuttuivat nurmikoksi. Helppohoitoisuudesta tuli tavoite. Terassilta ihaillaan hollantilaisia tuijia.
Sodan koskettaessa Eurooppaa keskusteluun putkahti sana kotivara. 40-luvulla syntyneelle se on itsestään selvä tapa toimia. Varsinkin talveksi varustauduttiin: polttopuuta, perunoita, juureksia, hilloja, mehuja, puolukkasurvosta, jauhosäkki…. Kauppaan oli harvoin asiaa.
Samaa perinnettä olen jatkanut koko elämäni. Sen toteuttaminen on ollut tosi paljon helpompaa kuin lapsuudessani, jossa kellari oli ainoa kylmäsäilö.
Vielä 70-luvulla asuessamme Vihannin kaivoskylässä sähkö- ja vesikatkokset olivat arkipäivää. Lasten vauva-aikana meillä oli aina kaksi ämpäriä vettä keittiössä kaiken varalta.
Hintojen nopeaa nousua ei ole tapahtunut aikoihin. Ruokaa on halpuutettu hirveästi rummuttaen. Samaan tahtiin on laskenut ruuan arvostus. Lapsuudessani ruokaan suhtauduttiin kunnioittaen. Se ei ollut itsestäänselvyys. Toivottavasti nuoremman polven ei tarvitse kokea samaa kuin omien vanhempieni sukupolven omassa nuoruudessaan.
Myllerryksissä vakauteen tuudittautuneet joutuvat tekemään tuttavuutta epävarmuuden kanssa – itsestäänselvyyksiä ei olekaan. Mikä on turhaa, mikä tarpeellista? Itsekullekin hyödyllistä mietittävää.
Kirjoittaja on eläkkeellä oleva biologi, joka on kotoisin Laitilasta.