Eija Eskola-Buri
Runoilija Heli Laaksonen, puolitoista tuntia vaille 50 vuotta, nousee Turun kaupunginteatterin näyttämöllä jakkaran päälle. Taustalla olevalle suurelle valkokankaalle on heijastettu kesäinen valokuva Turun torilta. Sen etualalla myyntikojujen ääressä on pieni pellavapäinen tyttö.
Loppumyyty katsomo on ehtinyt jo odottaa idolinsa lounaismurteella keveästi pulppuilevaa puhetta.
Odotus palkitaan. Laaksosen paluu lavalle muutaman vuoden tauon jälkeen onnistuu häikäisevällä tavalla: viisikymppinen taiteilija on voimissaan ja niin on hänen lukijakuntansakin. Runoilija kertoo, että aiemmista keikoista poiketen tässä juhlaesityksessä on mukana myös kuvia. Muistoja hänen 50-vuotisen elämänsä varrelta.
Pellavapäinen tyttö valokuvassa on tietysti tuleva runoilija. Lapsena hän oli ihmetellyt sitä katsoessaan, miksi hänet on lähetetty torille yksin kunnes oli tajunnut, että kameran takanakin on täytynyt jonkun olla.
Taiteilija järjesti syntymäpäivänsä lukijoidensa ympäröimänä viime keskiviikkona. Tunteet liikahtelivat lavan ja yleisön välillä kuin pesäkoloistaan lähteneet metsän eläimet näkymätöntä polkua pitkin. Katsomossa vuoroin naurettiin, vuoroin pyyhittiin kyyneliä silmäkulmasta.
Etukäteen Laaksonen ei ollut varma siitä, haluavatko ihmiset vielä tällaisia kohtaamisia. Suomen ehkä suurimmissa kirjajulkkareissa selvisi, että haluavat.
Juhlaesityksessä oli helppoa olla läsnä vain tässä ainutkertaisessa hetkessä – vähän samaan tapaan kuin Laaksonen itse tuntee olevansa rakastamassaan metsässä, sammaleiden keskellä.
Parempaa syntymäpäivälahjaa runoilija ei olisi voinut toivoa. Tätä runoilija on korona-ajan eristyksen jälkeen kaivannut. Lavaesiintymisten taianomaista tunnelmaa ja yhteyttä lukijoidensa kanssa.
Laaksosen mieltä on kalvanut syvä huoli kirjojen, kirjallisuuden ja lukemisen suosion jyrkästä laskusta. Kotiliesi -lehden haastattelussa elokuussa hän sanoi joutuvansa olemaan hapan akka, joka kulkee kylillä kiukkuamassa, että ostakaa kirjoja.
Tällaista lukemisen ja kirja-alan ahdinkoa hän ei osannut kuvitella, kun aloitti uransa parikymmentä vuotta sitten. Laaksonen oli kolmekymppinen suomen kielen maisteri, kun hänen ensimmäinen runokirjansa Pulu Uis ilmestyi.
Korona-ajan kurimuksessa runoilija päätti opiskella itselleen uuden ammattin. Hän valmistui keväällä Tuorlan ammatti-opisto Liviasta ympäristö- ja luontoneuvojaksi.
Koulussa uudet opiskelijat saivat ensi töikseen tehtäväkseen pitää esitelmän jostakin luonnonilmiöstä. Laaksosen valitsi aiheeksi kääpiöpäästäisen. Hän oli lukenut, että niitä mahtuu viisi tulitikkuaskiin.
Runoilijan innostui ja alkoi kirjoittaa lisää esitelmiä omaksi huvikseen. Niistä syntyi syyskuussa julkaistu kirja Luonnos.
Hän on tuntenut olonsa kotoisaksi luonnossa aina. Opiskelujen aikana hän oivalsi, kuinka kekseliään systeemin keskellä elämme ja kuinka luonto järjestää asioita, kun sen vaan annetaan järjestää.
– Ihmine ei sais niim pal puuttu joka asia, hän neuvoo.
Laaksonen ihmettelee television remonttiohjelmia, joissa pihoille tehdään rakennelmia kestopuusta, betonista ja teräksestä. Aivan kuin luonto olisi riesa, joka pitää työntää huuthemmettiin omalta tontilta pois häiritsemästä.
– Onk unhotettu, mist tule happi, vesi, ravinto, lämpö, suaja, hän kyseenalaistaa maailmanmenoa.
Vuodenajat ovat vaihtelunhaluiselle runoilijalle kiehtovia. Syksyn lapsen mielestä juuri nyt parasta on vilpoinen tuuli. Se muistuttaa, kuinka lähellä pohjoisnapaa elämme. Mukavia asioita ovat myös sienet, sammaleet ja rinkeplumman siemenien kokoaminen omasta villipuutarhasta.
Laaksonen on aina kokeillut rohkeasti uusia polkuja, ja samanlainen hän ajattelee olevansa tulevinakin vuosina. Kun idea pamahtaa mieleen, hän ei ensimmäisenä kysy, kannattaako sen toteuttaminen.
– Mul ei ol mittän käsityst, mitä elämä tua seuravaks ette. Paremp olla ajattelemattaki, tehrä 110-prosenttisest sitä vaa, mitä käsil millonki on, hän pohdiskelee tulevaisuuttaan.
Sanamaijasta ja kirjojen kustantajasta on kuoriutunut viime vuosina myös kuvataiteilija ja kirjojen kuvittaja.
– Mul on myätäsyntyne uut hakevaine miäl. Sen kääntöpualena o se, et olen kyllästyväist sortti, hän tunnustaa.
Kirjoittamisesta hän ei aio luopua koskaan. Lukutaidon merkitys, äidinkielen välttämättömyys ja mielikuvituksen voima pitävät häntä tiukassa otteessaan, vaikka hän on yrittänyt rimpuilla kirjailijuudestaan irti.
– Se o liia rakas ja suur asia heitettäväks romukoppa.
Laaksosen esikoiskirjassa on anarkistinen oodi vanhoille naisille, runo Mummuks tahtomine. Kirjailijasta ei tule koskaan isoäitiä, sillä hän on tietoisesti aikoinaan tehnyt päätöksen, että ei halua tulla äidiksi. Mutta mitä hän ajattelee runostaan nyt viisikymppisenä?
– Se mummuus, mitä olen tavotellu, o mahrolline alkka vast siin kasikympi hujakoil, hän tuumaa.
Parhaillaan hän sanoo elävänsä elämänsä keskipäivää. Kaikki työt ovat aloittamista vaille valmiita ja koko ajan päähän tunkee uusia, joskus rasittaviakin, ideoita. Se on kaukana levollisesta ja rauhallisesta olotilasta, mikä olisi todellista mummuksi tahtomista.
– Mul o eläkeikkänki viäl 18 vuat. En voi ruveta pualpunttisissani viäl niit vartoma. Mut ilosena otan vasta, ko ne on kohral.
Vanhan sielun hän kyllä itsessään tunnistaa. Laaksonen ajattelee usein: vanhassa vara parempi. Ikivanhat suomalaiset sanat ja ystävälliset käytöstavat tuottavat hänelle mielihyvää.
Luonnon ihmeistä ja kummallisuuksista yhä uudestaan haltioituvan Laaksonen sisällä asuu myös lapsi. Hän kuvailee itseään ainaiseksi Vaahteramäen Eemeliksi.
– Olen yksinkertasist asioist riamastuva ja hyvi vähä harkitteva luanne. Lisäks kauhiast tykkän siit, ko huamaan, et joku pitä munst huale. Tua keika jälkke kotomatkaks limpun taik oven taa kylätalon tapahtumast ylijäänyt kalakeitto.
Millaista on rakentaa itsestään brändiä? Tällaisen kysymyksen eteen runoilija on usein joutunut. Siihen hänen on vaikeaa vastata, sillä Laaksosen suurin tavoite on pysytellä omana itsenään. Hän kertoo, että voimia ja tarmoa menee pelkästään siihen, kun hän maailman melskeissä, työelämän vaatimuksissa ja julkisuuden paineissa ei rakenna yhtään mitään.
– Päämääränä o säilyttä mahrollisimma hyvi se minuus, mikä o mun ytimessäni. Se sisin, mikä o lapsest saak mul ollu.
Yksi keino oman äänen kuulemiseen on älypuhelimesta kieltäytyminen. Sitä hä ei aio ottaa käyttöön kuin ainoastaan pakon edessä.
– Sinne puhelime o helppo hävittä ittes. Yhtäkki huama, ettei ol pitkä aikka ajatellu yhtäkä oma ajatust, eikä mikkä asia ol valmistunu.
Laitilassa Heli Laaksonen asui vuosina 2001–2011. Hän asui keskustan lähellä sijaitsevassa puutalossa ja solmi yhteyksiä ja ystävyyksiä, joista hän on ikuisesti kiitollinen. Niiden ansiosta hän kertoo perustaneensa aikoinaan oman yrityksensä Sanatoimisto Hulimaan.
Yhdeksi elämänsä merkkihenkilöksi hän nostaa Jukka Vehmaksen. Kotiseutuneuvoksen ansiot Laitilan kulttuurielämässä ovat runoilijan mielestä niin vaikuttavia, että hänelle pitäisi pystyttää patsas.
Hyvin tärkeä ihminen hänelle on ollut myös Markus Siltamäki, nyt jo edesmennyt leinmäkeläinen perinnemestari. Siltamäen kanssa runoilija teki omien sanojensa mukaan ”riamulla ja innolla” Laitilan murteen sanakirjan.
Laitilan ajoista mieleen tulevat myös muun muassa Koskisen Lea, Vuorisen Aila, Lehmuskosken Pirkko ja Vaajasaaren Tuulikki.
– Oppisin Laitlan vuasin paljo heijät tyäteliäisyyrest ja periks antamattomuurest. Ja hauskoist jutuist. Pal o saanu naura.
Palossa tuhoutuneen Walon talon kunnostushanke oli vanhojen talojen intohimoiselle puolustajalle sydämen asia.
– Muistakte, mist hiilikasast lähretti ja kui valtavan hyväks me se talkkoil saatti, hän iloitsee talon pelastumisesta.
Rauman Lapissa Laaksonen on asunut 11 vuotta – enemmän kuin koskaan aikaisemmin missään paikassa elämänsä aikana.
– Tykkään täst talost ja siin elämisest ja yhrest ruskiasilmäsest miähest, kenen taitoi ja ahkeruut ilman en vois näin primitiivisis olosuhteis elellä, hän sanoo ja tarkoittaa elämänkumppaniaan Miikka Lappalaista.
Hän sanoo olevansa kotonansa aina siellä ja siinä paikassa, missä kulloinkin on. Perillä hän ei silti tunne olevansa, ehkä koskaan.
Luontoneuvojan ja runoilijan elämänfilosofiassa yhdistyvät maanläheinen realismi ja poutapilven keveys sekä ikuinen liike – rohkeus lähteä lentoon. Lentokoneeseen Laaksonen ei tosin enää ilmastosyistä astu, mutta hänellä jos kenellä on siivet kantapäissään kuten kirjailija Marja Rankkalan runon tytöillä ja pojilla.
Viisikymppinen aikuinen nainen on kuin runon riehakas tuuli.
– Maan povessaki joku änkyrimato ja karhukaine järjestä munt seurava olomuatto ja siit taas ettippäi, hän pohtii elämisen kulkua.
Heli Laaksosen luonto- ja runoilta järjestetään Maammekaupassa Laitilassa torstaina 6.10. kello 17.
