Timo Rantanen
J.Karjalainen väittää laulussansa olevansa mies, jolle ei koskaan tapahdu mitään. Onnenpekka on tuollainen henkilö. Voi olla tylsää, mutta on tapahtumilla ja sattumillakin rajansa.
Elettiin kevättä 2019. Olin kärvistellyt vatskipujen kanssa jo pitkän tovin. Puoliso hermostui. – Nyt hakeudut lääkäriin. No joo. Terveyskeskuksessa tarjotaan peruutusaikaa reilun puolen tunnin päähän.
Otan pikasuihkun ja ryntään pihalle.Olen jo liikkeellä, kun kiinnitän turvavyötä. Ajaudun pihatiellä metsän reunaan. Kuuluu karsea pamaus. Oikea eturengas puhkesi. Päätän silti jatkaa.
Pääväylällä ajan oikea puoli pientareen puolella, pölyää, pölyää. Muut autot ohittavat, mutta kaupungin työmaa-auto jää seuraamaan. Pian tulee vastaan poliisiauto, mikä kääntyyy perääni.
– Mitäs täällä tapahtuu kysyy, poliisi.
Voimakkaassa etukumarassa kerron tapahtumia. Mies puhalluttaa minut ja nainen pyytää ajokorttiani. Ei siitä mitään tule. Lykkään hänelle kukkaroni. On se siellä.
– Et sinä noin voi jatkaa. Me tuomme sinut teekoohon, sanovat poliisit.
– Kiitos.
Teekoolääkäri passittaa minut ensiapuun. Tt-kuvaus antaa hyvin epämääräisen tuloksen. Minut pannaan ambulanssiin ja lähetetään Tyksiin.
Makoilen sairaalassa odottelemassa. Paikalle tulee nuori kirurgiharjoittelija. Hän kertoo, että kirurgi tulee, kunhan leikkaukseltaan ehtii. Muutaman minuutin päästä hän palaa naama naurussa.
– Nyt saat tänne professorimme.
Hienoa sellainen. Paikalle saapastelee valkotakkinen nainen, jota seuraa joukko muita kirurgeja. Hän huikkaa pienen tarvehdyksen ja sanoo: onpas siinä hyvänoloisen näköinen potilas.
– Miten niin, mutisen hampaitteni välistä.
– No kun kuvien perusteella sinun pitäisi olla kuollut.
– Ai jaa.
Proffa päättää, että vatsaontelostani pitää ottaa näyte. En voi olla huvittumatta, kun vatsanpeitteeseni tehdään reikä, josta lykätään sisään letku. Siihen lisätään pumppu, joka muistuttaa rasvaprässiä. Pian pussiin virtaa ruskeankeltaista nestettä. Proffa tulee katsomaan ja ilmoittaa, että edessä on leikkaus.
Ennen leikkausta anestesialääkäri ottaa esiin kipupumpun ja asentaa siitä lähtevät kaksi siimanohutta letkua jonnekin selkäytimeni viereen.
Iltapäivällä herään. Paksusolessani on ollut kolme reikää. Syytä moiseen ei löydy. Sairaalan käytäntöihin kuuluu, että potilaalta kysytään, miltä kipu tuntuu.
Asteikko on 0–10. Vastaan, että 11.
Makaan osastolla, mutta kipu ei hellitä. Ainoat helpommat lyhyet hetket ovat ne, kun minulle annetaan kanyylin kautta kipulääkettä. Kaipaan tajuttomuutta.
Lääkärikierrolla mukana on kaksi sairaanhoitajaa. Näen syrjäsilmällä, miten toinen hoitajista katsoo minua ja hymyilee. En tiedä miksi, mutta hän tulee ja kuhisee korvaani, että tulee katsomaan minua, kunhan kierrokselta ehtii.
Pian hän tulee kollegansa kanssa huoneeseeni. He kääntävät minut kyljelleni. Petini on täysin märkä. Se ei ole pissaa ei hikeä.
Kipupumpun piuhat ovat irti. Olen ollut vajaan vuorokauden ilman kunnon kipulääkitystä.
Anestesialääkäri asentaa piuhat uudelleen ja sanoo, ettei tällaista ei ole tapahtunut koskaan ennen.
– Ei ihme, minä en olekaan ollut ennen teidän potilaanne, sanon.
Kotona ihmettelin, miksi kieltäni peittää tuorekelmu ja akillesjänteitä särkee silmittömästi. Luen lääkepakkauksesta, että 1/1000 tämän antibiootin käyttäjistä saa tällaisia sivuoireita.
Kirjoittaja on Kodjalan kirkkotutkimuksen tuki ry:n puheenjohtaja.