Tunsin joskus ihmisiä, joilla oli aina kiire. Enää en tunne heitä, sillä he ovat kiiruhtaneet jonnekin jo kauan sitten, kun taas minä jäin tänne. En tiedä mistä heidän kiireessään oli kysymys, mutta haluan esittää arvauksia.
Kun ihminen sanoo aina tavatessa, että sori, mutta nyt on kauhea kiire, voi kyse olla ensinnäkin siitä, että hänellä on kiire pois minun luotani. Hän ei siis pidä minusta. Toisaalta kyse voi olla myös siitä, että hänellä on kroonisia ongelmia aikataulutuksen kanssa, tai että hän ei osaa sanoa ei, tai että hän haalii jostain muusta syystä itselleen liikaa menoja ja tehtävää.
Saattaa myös olla, että hän pitää kiireestä. Kiire ei aiheuta kaikille kärsimystä, vaan osa meistä elää mielellään niin, että jotain on jatkuvasti meneillään. Kiire saattaa pitää ihmisen poissa pahanteosta ja estää häntä vaipumasta flegmaattisuuden upottavaan syöveriin. Lienee siis kaikkien etu, että jotkut ihmiset ovat alati kiireisiä.
Sitten on sellaisia ihmisiä, jotka ovat sairastuneet eräänlaiseen marttyyrisyndroomaan. Jatkuvasta kiireestään huolimatta he ehtivät kitistä joka välissä, että heillä ei ole lainkaan vapaa-aikaa ja lomaa on pidetty viimeksi joskus viisitoista kesää sitten. Koko ajan on vaan pakko painaa ja veroja täytyy maksaa ja närästää, eikä kukaan muu tässä maassa ymmärrä, mitä on todellinen työnteko!
Tällaiselle tyypille voisi joku sanoa, että et sinä ole mikään työn sankari. Sinä olet sössinyt elämäsi, etkä ehdi sitä enää kiireiltäsi korjaamaan. Minusta tällainen töksäytys tuntuu kuitenkin aika jyrkältä. Saattaa hyvin olla, että tämä kontrollia ja aikatauluja rakastava ihminen on lopulta vain ajautunut räpiköimään kiireisen elämänsä keskelle, eikä hän sille itse mitään mahda. Jatkuva rutina voidaankin tulkita jonkinlaiseksi ristille itsensä ripustaneen ihmisparan pitkäpiimäiseksi avunhuudoksi.
Kiireestä itselleen identiteetin rakentanut ihminen joutuu joskus hidastamaan tahtiaan pakon edessä. Tällaisia tapauksia käsittelevissä lehti- ja tv-jutuissa kerrotaan kuinka esimerkiksi sydän- tai aivoinfarkti pakotti ihmisen pysähtymään ja miettimään uudelleen arvojaan ja elintapojaan.
Tavallaan nämä ovat hyviä ja tarpeellisia tarinoita. Toisaalta tällaisissa jutuissa tavataan kuitenkin esittää toipumisprosessi ja hidastamisprosessi ja lopulta koko elämä aikajanalla kulkevana suorituksena, jonka päähenkilö on onnistunut viemään sankarillisesti tähän väliaikaetappiin asti. Maaliviivalla juhlitaan voittajaa, ja ei muuta kuin kohti uusia urheilusuorituksia.
Yhtälailla ristiriitaisia tuntemuksia minussa herättävät hoputtavassa “oletko jo kokeillut” -hengessä kirjoitetut hypejutut uusista hidastamistrendeistä, joiden pohjimmaisena tarkoituksena on saada ihmiset ostamaan joku tietty tuote mahdollisimman äkkiä.
Viime kädessä kiire on kokemus siitä, että aika ei ehkä riitäkään. Siinä mielessä se ei rajoitu vain tiettyihin hiki päässä vietettyihin tuokioihin, vaan koko ihmisen elämään, joka tuppaa olemaan kovin lyhyt siihen nähden kuinka paljon täällä olisi erilaista tekemistä. Siksi tuntuu niin kovin kummalliselta, että me kiiruhdamme joka päivä niin kovasti tekemään tätä samaa.
Kirjoittaja on vapaa toimittaja