Inga Nuojua
Äiti oli innokas puutarhasadon varastoija. Kellarissa oli kaksi osaa. Taaemmassa laarit perunoille ja juureksille, etummaista sanottiin mehukellariksi. Säilytettiin siellä kyllä muutakin: puolukkasurvosta, etikkakurkkuja ja mansikkahilloa.
Kuivattamalla säilöttiin omenaviipaleita ja mustikoita. Sekä meiramia. En tiedä, miten äiti oli mieltynyt noin merkilliseen mausteeseen jo 50-luvulla. Sillä meillä maustettiin lihakeittokin.
Nykymaailmassa säilytysmahdollisuudet ovat monipuolistuneet. Varsinkin pakastaminen on helppoa – ja energiaa kuluttavaa.
Äidin kohdalla jo tuntui siltä, että into oli enemmän hamstraukseen kuin käyttämiseen painottunut. Itseäni tuntuu vaivaavan sama ongelma.
Onneksi lähipiirissäni kiitollisia käyttäjiä löytyy, vuosi vuodelta enemmän. Olen pyrkinyt siihen, että pakastimet sulatetaan joka kesä. Silloin on suotavaa, että ne ovat kutakuinkin tyhjinä. Toinen on yleensä saatu pois päältä jo keväällä, kun loppuvarastot ovat mahtuneet yhteen.
Mansikka, hilla ja mustikka ovat heinäkuussa pakastettavia marjoja. Niitä seuraavat viinimarjat, tyrnit, puolukat, marja-aroniat ja karpalot. Viinimarjat päätyvät kevättalvella mehun tekoon yhdessä Zilga-rypäleiden kanssa, mutta marja-aroniat pyörivät pakastimen pohjalla pusseissaan vielä juhannusviikolla, vaikka minä olen joka yhteydessä muistanut luennoida niiden erinomaisista terveyttä edistävistä ominaisuuksista.
Äiti oli nuoruudessaan ollut Laihon kaupassa myymäläapulaisena. Hän oli Anni Laiholta saanut avomaankurkkujen säilöntäreseptin. Minä olen säilönyt samalla reseptillä.
Minua huvittaa reseptin vanhahtava kieli. Kun minä olen jakanut sitä eteenpäin, en ole ryhtynyt sitä nykyaikaistamaan. Resepti ei sisällä sokeria ja se minua miellyttää. Miksi säilykkeisiin ja jopa ruisleipään pitää tunkea makeutta?
Omenoita tulee joka vuosi yli tarpeen. Yritämme järsiä niitä tuoreena. Sosetta teen, vaikka se ei itselleni maistu.
Liekö syynä lapsuusmuisto: kellarista haettiin iso lasipurkki sosetta. Päällä oli ainakin sentin kerros vihreää hometta. Se kuorittiin. Loppu keitettiin – ja syötiin. Lievä homeenmaku tulee vieläkin suuhun. Ukko on Kainuussa säästynyt näiltä muistoilta. Hänestä omenasose on hyvää.
Tänä syksynä oli huippu luumusato. Keltaisista luumuista tehtyä hilloa rakastan minäkin. On ollut aina sen verran harvinaista herkkua, että ei ole kyllästynyt. Punaiset luumut ovat herkullisia tuoreena, mutta voi, millaista hilloa niistä tulee: raparperihillo painii samassa sarjassa.
Lantut ja porkkanat keitän valmiiksi soseeksi ja pakastan. Sose on talvella helppo käytettävä sekä keittoihin että laatikoihin. Juurekset ovat kovia käsitellä. Tänäkin syksynä sain pilkkomisesta käteeni rasitusvamman.
Näin raihnaisuuden porteilla satuin muistamaan, että Heli Laaksoselta olen lukenut asiaa sivuavan runon. Pienen etsimisen jälkeen se löytyi.
Lovisan kellar jäi elokuuhu.
Yäl valvotutta,
soitta hälytyskello:
Ketä nee kaik hillot syä?
Kirjoittaja on eläkkeellä oleva biologi, joka on kotoisin Laitilasta.