Ossi Nyström
En tiedä miten elämän piti mennä, mutta se ei mennyt niin kuin piti. Kaikki voi tietysti vielä muuttua, sillä se että minä kirjoitan nyt tätä tekstiä kertoo siitä, että minä olen edelleen elossa.
Elossa oleminen on säälittävää pyristelyä sen tosiseikan äärellä, että elämä on hirvittävän lyhyt, vaikka eläisi kuinka pitkään. Jälkikäteen ajatellen kaikki tapahtui ihan vasta äskettäin, ja vieläpä kamalan äkkiä, eikä meitä ole siunattu kyvyllä ajatella mitään tapahtumaa mitenkään muuten kuin jälkikäteen.
Elämän lyhyys ärsyttää minua. Se ottaa minua aivoon, koska olisi kaikenlaista hommaa, eikä meinaa millään ehtiä.
Minulla on hyllyssäni kirjoja, joita en tule avaamaan enää koskaan, ja levyjä, joita en tule kuuntelemaan enää milloinkaan. Saattaa olla, että en käy enää ikinä luistelemassa. En tiedä ehtiikö tässä enää mitään kirjojakaan kirjoittaa.
Teini-iässä lopahtanut lasketteluharrastus jää sekin varmaan elvyttämättä. Voi olla, että ei vaan tule enää lähdettyä Uuhenvahankivelle tai Kolvananuuron rotkolaaksoon. En tapaa ehkä enää koskaan suurta osaa koulukavereistani, ja ehkä joku sellainenkin ihminen, jota vielä pidän ystävänäni, ehtii kuolla pois ennen kuin minä ehdin hänen luoksensa.
Ei kyse ole siitä, etteikö aikaa olisi. Minä olen ymmärtänyt niin, että maailma on tupaten täynnä aikaa, ja jos elän yhtä pitkään kuin keskiverto suomalaismies, niin olen vasta oman aikani puolessavälissä.
Ongelman ydin on siinä, että suuri osa elämästäni kuluu joutavuuksiin, joiden tekemisestä tai kokemisesta ei jää edes pientä haljua muistoa. Olen esimerkiksi istunut tässä tietokoneen ääressä jo varmasti vuosikausia, vaikka maisemat ympärillä ovatkin välillä vaihtuneet.
Kaikki tämä istuskelu ei ole kuitenkaan kartuttanut lainkaan koneenäärelläistumismuistoja, jos ei oteta lukuun lapsuuden maagisia tietokonepelikokemuksia. Television kanssa tilanne on melkolailla sama.
On päivänselvää, että kyse on jonkinlaisesta riippuvuudesta, ja riippuvuudet ovat haitallisia. Vai ovatko?
Entä jos sydän sanoo, että sohvalla on hyvä ja tietokoneen äärellä on turvallista? Olisinko ehkä sittenkin onnellisempi, jos katkaisisin kahleeni, antaisin periksi ja heittäytyisin täysin rinnoin pateettisen joutenolon syövereihin?
Miksi pyristellä vastaan, ja yrittää tehdä elämästä väenvängällä sisältörikasta? Lopulta tähdet kuitenkin sammuvat yksi kerrallaan, ja kaikenlaiset muistot siitä että täällä on joku rassukka yrittänyt hampaat irvessä lukea kirjaa ja kuunnella levyä katoavat jonnekin mielipuoliseen olemattomuuden limboon.
Eikö juuri se ole elämän tuhlaamista, että uskottelee itselleen pitävänsä tummasta suklaasta, vaikka oikeasti tahtoisi syödä aamusta iltaan Kinder-yllätysmunia? Eikö juuri se ole se suuri häpeä, että ihmisparka katselee silmäluomet lurpsuen Kahdeksaa surmanluotia, vaikka oikeasti sielu halajaisi viiden sekunnin mittaisia reels-videoita?
Miksi ihmeessä kenenkään kannattaisi nousta sillon kun kello soi, kun voi torkuttaa tunnin tai pari ja viettää koko loppupäivän ihanassa sumussa, jonka läpi elämän arkinen turhanpäiväisyys jää hyvällä tuurilla kokonaan huomaamatta? En tiedä, mutta odottakaa vain pieni hetki, niin kaivan vastaukset täältä koneeltani.
Kirjoittaja on Laitilan Sanomien avustaja.