Ojasta allikkoon

0

Pirkko Varjo

Kun edellinen koirani Nonna kuoli, se oli sekä  murhe että helpotus. Pietarista adoptoitu kullanvärinen rotjake aiheutti meille valtavasti ongelmia, muhkeat kustannukset ja monelta kantilta katsoen ikimuistoisia hetkiä.

Päätin, etten ota enää koiraa. Sitten päätin, että jos kumminkin otan, pidän pään kylmänä. Ei ikinä enää rescue-koiraa. Ottaisin pennun tarkkaan valitusta, pienikokoisesta rodusta, luotettavalta kasvattajalta. Kaikki elämässäni vaikuttaneet koirat ovat olleet aikuisia kodinvaihtajia, sekarotuisia ja enemmän tai vähemmän moniongelmaisia.

Aloin valmistautua koiran hankkimiseen. Etsin tietoa roduista ja kasvattajista, selasin koiraihmisten keskustelupalstoja ja tein Mikä-koira-sopii-minulle -testejä netissä. Käytin siihen paljon aikaa.

Löysin sopivantuntuisen rodun ja kasvattajan ja otin häneen yhteyttä. Hän haastatteli ostajaehdokkaan tarkasti, mikä minusta oli hyvä merkki. Sain hänen hyväksyntänsä ja sovimme, että jo seuraavasta pentueesta yksi voisi olla meidän.

Kunnes eräänä aamuna erehdyin selaamaan Tori.fi:tä. Hämärästä ja epäselvästä kuvasta katsoi koira, jolla tuntui olevan asiaa juuri minulle. Kaikki hyvät päätökset ja suunnitelmat unohtuivat sen tien ja vielä samana iltana 25-kiloinen, 7-vuotias sekarotuinen Vilja muutti meille.

Vilja osoittautui todella mukavaksi koiraksi. Se on kiltti, pitää lapsista, ei tuhoa mitään, ei ole erityisen riistaviettinen, on oppivainen ja sillä on komea haukku, jolla se ilmoittaa vieraista. Kerrassaan mainio perhe- ja seurakoira. Sillä on vain yksi huono puoli: se on sisäpissaaja.

Aikaisemmasta viisastuneena osasin odottaa monia ongelmia, mutta en sitä, että aikuinen koira tekee tarpeensa sisälle. Koira ei edes pyytänyt ulos, se vain laski takamuksensa muina tyttöinä ja lorotti.

Taas meillä oli ongelma. Ensiksi sitä yritettiin ratkoa sillä, että koiraa vietiin entistä useammin ulos. Sitten käytiin eläinlääkärillä, tutkittiin koiraa ja toimitettiin pissanäyte. Ei mitään vikaa eikä tulosta. Hankittiin feromonisuihke. Riideltiin siitä, kenen idea oli ottaa koira.

Ajan kuluessa päivisin tapahtuva sisäpissaaminen väheni, mutta yöllä lammikoita yhä ilmestyi. Pahimmillaan meitä odotti iso lammikko joka ikinen aamu.

Viimeisenä keinona ompelin koiralle yöhousut. Ajattelin, että Vilja on kuitenkin sen verran hieno nainen, ettei se pissaa housuihin ja olin oikeassa.

Viljasta housujen pukeminen oli äärimmäisen noloa. En lisännyt sen tuskaa kertomalla, että se näytti tosi hassulta. Pissaaminen jäi siihen.

Puin koiralle housut muutamiksi öiksi, mutta sitten jätin ne pois. Laitoin housut koiran pedille sen tyynyn alle muistutuksena siitä, että ne ovat olemassa. Lammikoita ei tullut enää.

Pitkän aikaa meni hyvin. Nyt koira on taas pissannut muutaman kerran olohuoneen nurkkaan.

Mitä tästä opimme? Tuskin mitään, taaskaan. Vilja täyttää seuraavaksi 11 joten se alkaa olla vanha. Juuri nyt ajattelen, että kun siitä aika jättää, en ikinä enää…

Kirjoittaja on vapaa toimittaja