Suljin kirjan, laitoin sen yöpöydälle ja sammutin valot. Ajattelin keskeneräistä kolumnia, jonka pitää olla valmis ylihuomenna. Luulin keksineeni hyvän aiheen, mutta vauhdikkaan alun jälkeen kirjoittaminen tyssäsi enkä tuntenut pääseväni millään eteenpäin.
Huolestutti. Kirjoittaminen tuntui äärimmäisen tahmealta ja nyt se olisi muutenkin vaikeaa. Syy oli ilmeinen ja ilmestyi sänkyni viereen juuri, kun olin vaipumassa uneen.
– Mun on niin ikävä äitiä ja isää, pieni tyttö ilmoitti murheellisesti.
Lohdutin ja saatoin lapsen takaisin vierashuoneeseen, jossa vuotta vanhempi serkkutyttö luki vielä omaa kirjaansa. Toivotin hyvää yötä ja palasin sänkyyni.
Yritin päästä uudestaan unta lupaavaan horrokseen. Kului ehkä vartti, kun molemmat tytöt tulivat asialle.
– Me kuullaan jotain kummallista ääntä.
Vakuutin, että kaikki äänet ovat täysin luonnollisia. Saatoin lapset vierashuoneeseen, peittelin ja palasin sänkyyni.
Uni tuntui pakenevan aina vain kauemmaksi. Ajattelin huolestuneena aamua ja kolumnia, jonka pitää olla ylihuomenna valmis.
Pieni tyttö tuli taas ja kömpi viereeni. Hän itki lohduttomasti.
– Haluan pois täältä kamalasta paikasta susien keskeltä!
Vakuutin, ettei susista ole mitään haittaa. Yritin löytää mukavan asennon mutta se oli vaikeaa, sillä sängyssä oli ahdasta ja tyynylläni makasi kissa: se oli käyttänyt tilaisuuden hyväkseen ja livahtanut lasten mukana makuuhuoneeseen.
Vuotta vanhempi serkku tuli ovelle ilmoittamaan, ettei hän pysty nukkumaan vierashuoneessa yksin ja aikoo siirtyä sohvalle. Kului ehkä puoli tuntia kun pieni tyttö ilmoitti, että hänellä on kuuma ja hän aikoo mennä omaan sänkyynsä. Hetken päästä hän tuli takaisin minun viereeni, sillä serkku oli kieltäytynyt jättämästä sohvaa eikä pieni tyttö voinut nukkua yksin. Kissa kehräsi kuin viimeistä päivää.
Makasin pimeässä silmät auki ja ajattelin hyvin huolestuneena seuraavaa päivää ja kolumniani. Isompi tyttö tuli ovelle.
– Eikö me voitais tehdä jotain muuta, kun tästä nukkumisesta ei tule mitään?
– Nyt tytöt, kuunnelkaa, minä sanoin. Jos en nyt saa nukkua, minusta tulee todella ikävä ihminen.
– Ai kuinka ikävä, pieni tyttö kysyi.
– Erittäin, sanoin minä.
Aamulla – sillä aamu tulee pisimmänkin yön jälkeen – kampesin itseni pystyyn kankeana ja kuin kolme päivää juhlineena ja viis veisasin kolumneista kunhan kykenisin edes vetämään tulossa olevan päivän kunnialla iltaan.
Senpä tähden sanon, että olette te aikamoisia sankareita, te nuoret äidit, jotka hoidatte lapsenne ja työnne, opiskelette ja harrastatte ja teette vaikka mitä.
Olenko muka itse ollut sellainen joskus?
Olen, mutta ei onnistu enää.
Kirjoittaja on vapaa toimittaja