Inga Nuojua
Lapsuuden jouluissa lahjojen saaminen oli tärkeää. Kuusi, koristeet ja kyläilyt myös.
Toisaalta lapsen mieli oli herkkä tunnelman kokemiselle. Ristiriidat ihmisten välillä ahdistivat. Ne tunsi, vaikka niiden yksilöimiseen, saati syiden ymmärtämiseen oli kykenemätön.
Tapa viettää joulua rakentui kuitenkin lapsuudessa. Siihen halusi palata vielä avioitumisen jälkeenkin.
Oli varmasti ukkoparalle kaamea paikka ensimmäinen anopin ja apen luona vietetty joulu: ihan vieras murrealue, tapa raahautua joulukirkkoon aamuvarhaisella….
Pikkulasten kanssa oli ongelmallista lähteä pimeänä aikana satojen kilometrien päähän, vaikka siellä olisi odottanut kaikki valmiiksi laitettuna. Niinpä tapahtui siirtymä niihin jouluihin, joita peräjälkeen seurasi vuosikymmeniä. Minusta tuli joulunsuorittaja, joka joskus tapaninpäivänä huoahti: taas selvisin.
Noina vuosikymmeninä olin vähintään kokki ja tarjoilija. Ei siinä pyörityksessä suuremmin kiinnittänyt huomiota muiden mielialoihin, saati luodannut omia tuntemuksiaan. Joskus käväisi mielessä Raamatun kertomus: “Martta, sinä huolehdit ja hätäilet niin monista asioista.”
Kun suvun joulunvietto siirtyi tyttären perheen kotiin, aloitin vähittäisen irrottautumisen omasta roolistani. Siirsin joka vuosi jonkun tehtävän pois itseltäni kommentilla: “En tee enää. Tehkää tai olkaa tekemättä. Mikään ei ole välttämätöntä.”
Viime jouluna huomasin, että glögi ja kalavaihtoehdon värkkäys ovat enää minun työlistallani. En taida niistä eroon halutakaan. Pitäähän jotakin tehdä, että voi tuntea itsensä hieman tarpeelliseksi.
Vapautuvan ajan olen käyttänyt olemalla läsnä läheisilleni. Läsnä olen toki aina jouluisin ollut, mutta se on ollut vain fyysinen minäni. Henkisen vastaanottimeni oli ylikuormitus sulkenut.
Viime joulu oli monessa mielessä ensimmäinen laatuaan. Aattona ajoitimme lähdön tyttären perheen luo siten, että saatoimme autossa menomatkalla kuunnella Turun tuomiokirkon kellojen lyömisen ja sitä seuraavan joulurauhan julistamisen sekä Sulo Saaritsin tulkitseman Taas kaikki kauniit muistot. Tämän olen halunnut joka vuosi jouluihini sisällyttää, vaikka kaikissa tilanteissa en siitä ymmärrystä ole osakseni saanutkaan.
Perillä tajusin takavuosien kihelmöivän odotuksen ja jännityksen puuttuvan talosta: lapset ovat kasvaneet liki aikuisiksi. Seuraava polvi on siirtymässä siihen vaiheeseen, että uusia tulokkaita tuodaan perhepiiriin.
Myötätunnolla ajattelin häntä, joka pienestä perheestä lähtöisin olevana vietti ensi kertaa joulua puolituttujen seassa suuressa joukossa. Hänkin tuo osaltaan taas uutta perinnettä mukanaan.
Lapsenlapsen sain seurakseni hautausmaalle. Veimme kynttilän muualle haudattujen muistopaadelle. Kiertelimme hautojen välissä kynttilämeressä. Tyttö totesi: “Sitten kun minulla on rahaa, ostan monta kynttilää ja tulen sytyttämään noille pimeille haudoille.” Lämmin ailahdus kävi mielessäni.
Marian osa on uusi, mutta hyvä.
Kirjoittaja on eläkkeellä oleva biologi, joka on kotoisin Laitilasta.