Metsä

0

Yhtenä kivunvalvottamana yönä, tuli jostakin mieleeni metsä ja nimenomaan sana Metsä. Aloin pohtia sanaa, pyörittelin sitä suussani, makustelin ja mietiskelin. Minun suussani sana alkaa vahvana ja päättyy lempeästi, metsä.

Siinä metsää maistellessani, ajatukset kuljettivat minut metsään, suurten puiden siimekseen, jalkojen alla pehmeä sammal, ympärillä vain kevyt humina ja hiljaisuus.

Katsoin metsää puilta.

Tovi sitten kävimme katsastelemassa Joulukuusta valmiiksi, ettei sitten lumisista kuusista tarvitse arvuutella ja kotona, lumen sulaessa harmitella.

Siellä metsässä tarpoessamme tunsin, kuinka helppoa oli hengittää ja kuinka hyvältä maa jalkojen alla tuntui. Minulle metsissä samoilu ei ole enää itsestäänselvyys ja sen tietää myös puolisoni, joka jokaisen ojan ylitettyään ojensi minulle kätensä ja varmisti, että pääsen ojan yli kaatumatta.

Nauroin joskus puidenhalaajia, mutta alan hiljalleen ymmärtää heitä. Itse en vielä ole puita alkanut halailla, koen kuitenkin metsän vaikutuksen kehooni ja mieleeni vahvana. Se kaikki tila, värit, tuoksut ja kauneus! Metsä.

Joitakin vuosia sitten oli se surullisenkuuluisa tapanimyrsky, aika moni varmasti vielä muistaa. Silloin kaatui paljon puita ja metsät olivat kovilla.

Pahimman myrskyn laannuttua, menimme katsomaan mahdollisia tuulituhoja, eikä tullut mieleenkään, että tuuli oli edelleen niin kovaa, että viereinen puu olisi voinut milloin tahansa ottaa ja kaatua. Silloin ei pelottanut, silloinkin minä nautin metsästä, en huminasta vaan, siitä mahtavasta puhurista.

Myrskyn ystävänä en edes ajatellut, että olisi pitänyt ehkä hiukan pelätäkin.

Lapsuudessa metsä oli lähellä, vain tien ylitys ja olin metsässä. Päivisin metsässä rakenneltiin majoja ja haaveiltiin. Pimeän tullen meillä oli tapana mennä tuikkista, se oli eräänlainen peli, missä taskulamppujen kanssa etsittiin kavereita puutarhoista, pihoilta ja sieltä lähimetsästä.

Yleensä peli alkoi sillä, että joku isommista meni metsänreunassa olevan sähkötolpan juureen ja näytti taskulampullaan valoa tolpassa olevalle silmälle, jolloin se erehtyi luulemaan iltaa päiväksi ja sammutti alueen pihavalot joksikin aikaa. No, aikuisethan eivät tästä tietystikään pitäneet, mutta meille se antoi paremmat mahdollisuudet piiloutua toisiltamme. Kieltämättä joskus hiukan pelottikin, kun kyhjötti hiljaa, pimeän metsän suojissa ja kuunteli jokaista rasahdusta.

Myös koulumatka kuljettiin metsän lävitse, lukuun ottamatta kevään rospuuttoa, jolloin polun alkupää oli veden ja kuran vallassa. Polku kulki ison mäen ylitse ja lyhensi koulumatkan puoleen ja kun käytti ”pikkupolkua”, mikä kulki kivien välistä ja oli todella kapea, niin matka lyheni vielä hiukan.

Talvisin metsässä oli paljon lunta ja lumeen tallautui hyvä polku kulkea. Samaa metsäpolkua kuljin myös mummulaan ja muistan vieläkin elävästi sen kerran, kun kuutamo valaisi polun, oli lunta ja minä laskettelin tallukoilla pikkupolkua, kivien välistä.

Se metsä oli tuttu ja turvallinen, siitä samasta metsästä omatkin lapseni oikaisivat, samaan kouluun kuin minäkin aikoinani, sillä erotuksella, että heidän aikanaan metsän läpi oli tehty kevyenliikenteenväylä, vanhaa polkua mukaillen. Vain pikkupolku oli entisellään ja siitä saattoi edelleen oikaista, jos sattui kulkemaan kävellen.

Nyt en ole enää vuosikymmeniin käynyt kotikyläni lähimetsissä, lähimetsäni ovat nykyään täällä Laitilassa.

Mielelläni minä metsään menen ja metsää makustelen.

Metsä on aina metsä, toivottavasti.

Kirjoitteleva Kipukroonikko